Houkuttelisi kertoa, että 127 vuotta arkistojen uumenissa lojunut suomalainen ooppera löydettiin tarunomaisesti sattumalta kuin mikäkin upeaa musiikkia takova Sampo. Tosiasiassa saksalaisen Karl Müller-Berghausin (1829–1907) säveltämän oopperan olemassaolosta on oltu tietoisia, mutta siitä ei ole piitattu monestakaan syystä. Turussa vuonna 1890 valmistuneen Die Kalewainen in Pochjola -oopperan arkistojen uumenista kaivoivat esille apurahatutkijat, joiden tehtävänä on nuotintaa vanhoja partituureja.
Müller-Berghaus työskenteli vuodesta 1886 alkaen Turun soitannollisen seuran kapellimestarina. Tuolloin hän kiinnostui kansalliseepoksemme Kalevalan tarustosta siinä määrin, että sävelsi aihepiiristä oopperan.
Erityisen kiinnostavaa on, kuinka saksalainen säveltäjä ja libretisti F.W.O. Spengler tulkitsevat Kalevalaa. Selvää on, että he hakivat Kalevalan kertomuksista Richard Wagnerin oopperoiden tapaista mystiikkaa ja sitä myös löysivät. Spenglerin libretossa riittää rakkautta, suuria tunteita ja intohimoa ja siinä on onnellinen loppu. Sen suurempaa psykologista syvyyttä henkilöhahmoissa ei ole, he ovat runonlaulajia ja toiminnan väkeä haaveidensa kehässä.
Toistasataa vuotta kestänyt odotus palkittiin upeasti.
Die Kalewainen in Pochjola -oopperasta esitettiin sen valmistuttua vain toinen näytös helmikuussa 1890 Müller-Berghausin 50-vuotistaiteilijajuhlassa. Ja nyt Suomen juhliessa itsenäisyytensä 100-vuotisjuhlaa sitä esitetään komeassa kokonaisuudessaan Turun Logomo -teatterin suuressa salissa. Ensi-iltansa se sai Kalevalan päivänä.
Müller-Berghaus paljastuu kelpo säveltäjäksi
Toistasataa vuotta kestänyt odotus palkittiin upeasti.
Oopperan romanttinen musiikki on selkeästi saanut vaikutteita muun muassa Wagnerilta, Beethovenilta ja Lisztiltäkin, ylipäätään säveltäjiltä, joiden musiikkia Müller-Berghaus johti ja tunsi hyvin. Kaiken kaikkiaan hän osoittautuu kelpo säveltäjäksi.
Hän kirjoitti oopperansa suurelle romanttiselle orkesterille, kuorolle ja seitsemälle solistille. Müller-Berghausin työskennellessä Turun soitannollisen seuran kapellimestarina orkesterin vahvuus oli noin 20 soittajaa, joten megalomaanisen oopperan esittäminen Suomessa tuolloin ja pitkään sen jälkeenkin oli mahdotonta.
Saksalaiset loivat mielenkiintoisen, ihailua uhkuvan kuvan suomalaisista runonlaulajista, joita rakkaus jos kohta vallan ja mammonanhalukin johdattelevat. Kalevalan miesten intohimojen kohde on suloinen Pohjan neito, jota kosimaan ja hänen julmaa äitiään mielistelemään saapuvat niin kukkoileva Achti Lemminkäinen, vakavanha Väinämöinen kuin Ilmarinenkin. Eteerinen neito jonka nimi on saksalaisittain hupaisasti vääntynyt Ismoksi, rakastuu Ilmariseen, joka lopulta neidon saakin.
Johanna Rusanen-Kartanon loisteliaasti tulkitsema Pohjan akka Louchi on ilkeä noita, joka ei rakasta tytärtään, vaan valtaa ja mammonaa. Niinpä hän antaa kosijoille neidon saamiseksi mitä mahdottomimpia tehtäviä. Tärkeimpänä Ilmariselle osoitettu Sammon takominen. Wagnerin Nibelungin sormuksen tapaan myös Die Kalewainen in Pochjolassa taistellaan maailman vallasta. Laulun mahti ja Sammon taikavoimat johdattelevat kalevalaiseen voittoon, ja Ilmarinen saa Ismon omakseen herkässä loppukohtauksessa.
Sali ei tee oikeutta oopperalle
Oopperan soisi esitettävän jossakin oopperasalissa, sillä Logomon valtava, akustisesti pulmallinen sali ja orkesterin sijoittaminen näyttämön taakse sekä mekaaninen äänentoisto eivät tee oikeutta esitykselle.
Ohjaaja Tiina Puumalaisen taitava ohjaus hallitsee olosuhteisiin nähden spektaakkelin hyvin, hienoine oivalluksineen. Yksittäiset kohtaukset ovat taiten rakennettuja. Viitteitä omaan aikaamme on maltillisesti ja vihjeenomaisesti. Tuonelan joen rantamaisemien muuntaminen pakolaisten telttakyläksi, josta Lemminkäisen äiti, Luonnotar etsii kadonnutta poikaansa ruumiiden ja värjöttelevien pakolaisten joukosta, on koskettava muistutus siitä, mitä tapahtuu todella. Myös taistelu vallasta ja rahasta vievät kapitalismin alkulähteille.
Teppo Järvisen karun, modernin lavastuksen laatikkoleikki toimii yllättävän hyvin ja muuntuu moneksi. Teemu Nurmelinin valosuunnittelu on nerokas, kiehtovan kaunis mestarityö, joka tukee Puumalaisen ohjausta erityisen valovoimaisesti. Pirjo Liiri-Majava on pukenut naissolistit ylellisiin pitkälaahuksiin pukuihin, miehet komeasti ja kuoro pukeutuu monenmoiseksi, jopa samuraijoukoksi.
Kaikki solistit ovat erinomaisia fragmentaarisista kohtauksista muodostuvassa esityksessä, joskin sähköinen äänentoisto veloittaa herkimpien laulujen nautittavuutta ja intensiteettiä.
Dramaattisen jylisevästi laulanutta, upeaa Johanna Rusanen-Kartanoa ei akustiikka häirinnyt ja mikrofoni vain lisäsi Pohjan akan laulullista uhoa.
Hänen vastapainonaan Pohjan neidon Ismon, Kaisa Rannan sulokas, helisevä sopraano ja aistikas esiintyminen toivat herkkyyttä esitykseen. Tommi Hakalan lämminsointinen baritoni oli jälleen ihanaa kuultavaa ja Ilmarisen vaikea rooli hyvin sisäistetty. Tenori Christian Juslinin maskuliinisuutta uhkuva Lemminkäinen lauloi myös erinomaisesti ja teki hienon roolin kaikkinensa.
Lemminkäisen äiti Luonnotar, mezzosopraano Anna Danik lauloi sydäntäsärkevästi koskettavan roolinsa. Kauniisti, tarpeen tullen uljaasti laulaneen Oopperakuoron muodostivat Chorus Cathedralis Aboensis ja Laulun Ystävät. Heidän koreografiansa olivat nerokkaita, kuoro sai osakseen tarinan kuljettamisen kiinnostavalla tavalla. Erityisesti naiskuoro lauloi tavattoman kauniisti.
Hieno on vaikkapa sammon takomiseen tarvittava ahjo, jossa naiskuoro valojen ja liikkeiden avulla muuntui vedeksi ja tuleksi ja ties miksi sammon takomiseen tarvittavaksi elementiksi laulaen runollisia loitsuja. Samanaikaisesti Ilmarinen ja Ismo tunnustavat rakkauttaan kultaisessa valokehässä.
Itseoikeutettu Segerstam
Turun Filharmonisen orkesterin johtaja Leif Segerstam on varmasti paras mahdollinen, itseoikeutettu valinta vaativan oopperan kapellimestariksi. Vanhinko vaan, että orkesterin sijoittaminen näyttämön taka-alalle ja suurhallin akustiikka eivät tehneet oikeutta wagneriaanisen musiikin pauhuun, puhumattakaan sen herkistä osista. Mutta, orkesteri soitti Segerstamin johdolla mestarillisesti ja tarkkarytmisesti antaen tilaa solisteille.
Vuolaasti etenevä, melodinen musiikki on kaunista ja solisteja imartelevaa. Heitä orkesteri hyväilee ja tukee usuttaen dramaattisiin tulkintoihin. Kuten oopperan alaotsikossa mainitaan, ooppera koostuu suomalaisista myyteistä neljässä kuvaelmassa. Dramaturgia koostuu yksittäisistä kohtauksista, jotka alkavat ja loppuvat kuoron tehdessä parhaansa tarinan jännitteen ylläpitäjänä.
On selvää, että Die Kalewainen in Pochjola on täysipainoinen ooppera, jolla on kaikki edellytykset saavuttaa kansainvälistäkin menestystä. Kantaesitystään 127 vuotta odottaneen oopperan esittäminen Suomen Turussa Suomen juhlavuonna on todellinen kulttuuriteko.
Karl Müller Berghausin ooppera Die Kalewainen in Pochjola. Kapellimestari Leif Segerstam, ohjaus Tiina Puumalainen, lavastus Teppo Järvinen, puvut Pirjo Liiri-Majava, valaistus Teemu Nurmelin, koreografia Osku Heiskanen, maskeeraus Minna Pilvinen, kuoron valmennus Märt Krell. Tuotanto Turun filharmoninen orkesteri ja Turun Musiikkijuhlat. Ensi-ilta tiistaina 28. helmikuuta Turun Logomossa. Esityksiä 11. maaliskuuta saakka.
uutiskirje 
