”Moulin Rouge, Pretty Woman ja Great Gatsby lyövät kättä Ison salin lavalla”, ohjaaja Samuli Harjanne lupasi ennakkoon. Ja näin totisesti tapahtuu Tampereen oopperan värikylläisessä La Traviata -karnevaalissa. Musikaalien ohjaajana kunnostautunut Harjanne on tarttunut ensimmäistä kertaa oopperan kimppuun, eikä haparoi tässäkään toimessa.
1853 ensi-iltansa Venetsiassa saanutta La Traviataa on sijoitettu monenmoisiin yhteyksiin ja ajankohtiin aina 1700-luvulta nykyaikaan ohjaajasta riippuen. Harjanteen tulkinta sijoittuu 1920-luvun sykkivän Pariisiin, glamouriin, jota Peter Ahlqvistin loistelias lavastus varsinkin näyttävissä juhlakohtauksissa korostaa. Tanssijat kiemurtelevat valtavissa samppanjalaseissa ja kuorolaiset juhlivat sydämen kyllyydestä.
Intiimeissä kohtauksissa häly ja loistokkuus häivytetään taka-alalle ja katse kohdistetaan solisteihin, heidän tunteidensa tulkintaan ja laulamisen taikaan.
Elämä loppuu, mutta haaveet jatkavat kulkuaan jäljelle jääville.
Vallankumouksen tavoitteet ovat haihtuneet
La Traviata on traaginen, runollinen yksilödraama, joka syvyyssuunnassa kuvaa riipaisevasti köyhistä oloista tulevan naisen heiveröisiä mahdollisuuksia edetä elämässään 1800-luvun alun Ranskan yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Perhetaustan ja säädyn määrittelemässä ajassa maata ja ilmapiiriä aikanaan mullistaneen vallankumouksen tasavertaisuuden tavoitteet ovat haihtuneet kuin savuna ilmaan. Etenkään varattoman naisen asema ei ollut kummoinen miesten maailmassa, jossa raha ja sosiaalinen status olivat kaikki kaikessa.
Tarinan kurtisaani Violettan taustalla on todellinen, 15-vuotiaana Pariisiin väkivaltaista isäänsä paenneen, köyhän normandialaisen maalaistalon tytär Alphonsine Rose Plessisi (1824–1847).
Hän työskenteli jonkin aikaa ompelijattarena, kunnes tutustui varakkaaseen ravintoloitsijaan ja myöhemmin muihinkin äveriäisiin miehiin ja sukeutui kurtisaaniksi.
Nimensä Marie Dublessiksi vaihtanut sulokas kurtisaani tapasi teatterissa ensiaskeliaan kirjailijana ottaneen Alexander Dumas nuoremman, ja lempi leiskahti. Dumas luonnehti ihastustaan ”harvinaislaatuiseksi kurtisaaniksi, jolla oli sydän” ja järkyttyi syvästi rakastettunsa varhaisesta kuolemasta tuberkuloosiin. Kuin surutyönä Dumas kirjoitti kirjansa Kamelianainen, jonka tarinassa on paljon yhtymäkohtia Duplessis’n elämän kanssa. Romaanista tehtiin samanniminen, äärimmäisen suosittu näytelmä, jonka myös muuan Giuseppe Verdi näki Pariisissa alkuvuodesta 1852.
Sopimattoman hyväksyntä ja inhimillisyys
Loppuvuodesta 1852 Verdi jo sävelsi oopperaa Francesco Maria Piaven laatimaan librettoon. Verdi oli syystäkin huolissaan oopperan joutumisesta sensuurin hampaisiin. Hyväksikäytöstä kertova tarina oli silloisessa yhteiskunnassa täysin sopimaton, arka aihe. Uudistusmielinen, yhtenäinen musiikkidraama kehkeytyi Verdin kammiossa vain seitsemässä viikossa ja sai ensi-iltansa Venetsiassa 6. maaliskuuta 1853. Oopperan nimeksi vakiintui La Traviata eli langennut nainen.
Niin oopperassa kuin romaanissakin pohjimmiltaan on kyse kurtisaanin mahdollisuuksista ja särkyneistä toiveista ehjempään elämään, rakkauteen ja onneen.
Aihepiiri kosketti Verdiä henkilökohtaisestikin, olihan hänellä omakohtaista kokemusta paheksutusta suhteesta. Katolisessa Italiassa ei katsottu hyvällä, että säveltäjä eli avoliitossa Giuseppina Stepponin kanssa. Kaiken lisäksi heillä oli kaksi avioliiton ulkopuolista lastakin
Erityisesti Verdi halusi oopperoissaan ottaa kantaa yhteiskunnan vaiettuihin, sosiaalisesti rajattuihin vinoutumiin myötätuntoisesti, inhimillisyyttä koristaen. Hiljalleen nousussa ollut realistinen taide antoi luvan jopa moraalisesti paheksuttavan, kurtisaani Violettan kaltaisen, naisen nostamiseen oopperaan päähenkilöksi. Niin oopperassa kuin romaanissakin pohjimmiltaan on kyse kurtisaanin mahdollisuuksista ja särkyneistä toiveista ehjempään elämään, rakkauteen ja onneen. Tarina ei ole moraliteetti vaan huokuu hyväksyntää ja inhimillisyyttä. Tätä Harjanteen onnistunut ohjauskin korostaa.
Helmet putoilevat hiljalleen
Verdin La Traviatan alkusoitto on mukaansatempaavan ihana ja lupaava. Ja niin on tunnelmakin. Esirippua koristaa helminauha, josta irralliset helmet – vai kyyneliäkö ne ovat – putoilevat hiljalleen musiikin soidessa. Sama toistuu välisoiton aikana helmien värjäytyessä verenpunaisiksi.
Katsojat valpastuvat Tampereen oopperan kuoron lähestyessä näyttämöä katsomon sivustoilta. Heikki Liimolan tunnetulla taidollaan luotsaama kuoro on jälleen hyvässä äänellisessä ja näyttämöllisessä iskussa ja soi upeasti.
Virkistävän lisän esitykselle tuovat toisen näytöksen veikeät tanssijat, minotaurit ja maagikot, joita voisi verrata tämän päivän visionääreihin.
Viiltävän hieno Violetta
Marjukka Tepponen Violettana kannattelee oopperaa upeasti äänellisesti ja ottamalla suuren näyttämön suvereenisti haltuun. Tepposessa on karismaa ja vaikean roolin vaatimaa voimaa ja herkkyyttä.
”Menestynyt oopperatähti Marjukka Tepponen pitää jalat maassa ja mummon mielessä”, todettiin Kansan Uutisten haastattelussa heinäkuussa 2011. Tuolloin kaunisääninen, lyyrinen sopraano tulkitsi hätkähdyttävän hyvin Mozartin Don Giovanni -oopperan sensuellin Zerlinan roolin. Savonlinnan Oopperajuhlilla.
Ehkä nämäkin ohjeet mielessä ja valtavalla työllä Tepposesta on kehkeytynyt vuosien varrella hienoa kansainvälistä uraa tekevä upea laulaja ja tulkitsija.
Baritoni Arttu Katajan esittämä Violettan ja Alfredon rakkauden karikolle ajava Alfredon isä Giorgio Germonti on itsekäs, vain omaa etuaan ja jumalallista tehtävänsä tavoitteleva liero. Hänestä Harjanne olisi varmasti saanut enemmänkin irti. Kovin harmaaksi ja asialliseksi sukunsa maineen vuoksi Violettaa torjuva Germonti lavakarismaltaan jää, vaikka Kataja varsin vakuuttavasti laulaakin. Myöskään duetot Violettan kanssa eivät ole niin raaistavia kuin asiayhteys vaatisi.
Alfredo Germontin, Violettan rakastajan, roolin tulkitsee italialainen tenori Paolo Fanale. Ensirakastajan kiihkoon ei Fanale oikein tahdo tulkinnallisesti yltää varsinkaan esityksen alussa. Kaunis, lyyrinen tenori soi hieman vaisusti dramaattisissa kohtauksissakin, mutta parhaimmillaan se on hivelevää kuultavaa. Ja miksi ihmeessä Harjanne junttaa tuon tuostakin molemmat miehet laulamaan keskellä estradia seisoa jököttäen kuin koulun kuusijuhlassa. Siinä missä Tepponen elää väkevästi näyttämöllä, Kataja ja Finale jäävät ajoittain statistien osaan.
Pienemmissä rooleissa verevä Niina Keitel Florana, mainio Ville Rusanen paronina ja huolehtiva Elli Vallioja Anninan roolissa laulavat kukin mitä mainioimmin.
Esityksen hienointa antia on lyyrisen kaunis loppuratkaisu. Ooppera huipentuu yhteen oopperahistorian hienoimmista kuolinkohtauksista. Violettan hiipuminen sulkee hänen traagisen tarinansa puhuttelevasti. Elämä loppuu, mutta haaveet jatkavat kulkuaan jäljelle jääville. Kuolemansa rauhassa kohtaava Violetta laulaa sydäntäsärkevän kauniisti herkkyyden äärirajoilla, ja Giancarlo Andrettan johtama erinomaisen vivahteikas Tampere Filharmonia suree riipaisevasti mukana. Muutoinkin orkesteri vie Jorma Hynnisen luonnehtiman, ihanan ”verdihumpan” huumaan mitä parhaiten solisteja hyväillen. Välillä tosin liikaakin hehkuttaen laulamisen kustannuksella.
Verdi: La Traviata. Tampere Filharmonia & Tampereen Oopperan kuoro. Musiikinjohto: Giancarlo Andretta. Ohjaus: Samuel Harjanne. Ensi-ilta Tampere-talossa 2.3.2024. Esitykset ke 6.3.2024 klo 19, la 9.3.2024 klo 15, ti 12.3.2024 klo 19, to 14.3.2024 klo 19 ja la 16.3.2024 klo 15.
uutiskirje 
