”Joo mä oon Estonian Stallion”, Tartossa syntynyt laulaja-kitaristi Günter Kivioja julistaa Kissa-yhtyeensä toisen levyn päätösbiisissä.
Lause kiteyttää hyvin bändin ydinolemuksen. Kissa on kirjastovirkailijaksi opiskelleen ja siviilissä vähän epävarman Kiviojan fantasialarppi Clark Kentistä Teräsmieheksi: kaikkivoivaksi supersankariksi, joka vetää iltaisin ylleen niittimunasuojukset ja lähtee glitter-viitta liehuen keikoille esittämään rokkistaraa.
Konseptissa on sudenkuoppansa. Siitä todisti jo Kissan ensimmäinen levy Vaarallinen bändi (2021), jolla yhtye jäi paikoitellen hassuttelevan camp-imagonsa vangiksi. Biisit kyllä rokkasivat ja niissä oli imua, mutta sen sijaan että Kissa olisi todistanut olevansa vaarallinen bändi, se vältteli vaaraa ryöstöviljelemällä helppoja rokkikliseitä. Estetiikka jyräsi sisällön, ja popkulttuuriviittaukset yhtyeen oman äänen.
Musiikin ytimessä on häpeilemätön retroilu.
Apinalinna petraa näitä puutteita. Kissa luottaa yhä ”läpällä mutta tosissaan” -eetokseensa, mutta enää sen haara-asento ei ole yhtä leveä eikä kreiseily yhtä päälleliimattua. Biiseissä on enemmän sävyjä ja syvyyttä, ja avauskappale Cola Girl ’98 onnistuu jopa koskettamaan kertosäkeensä isoilla jousisovituksilla ja tunnustuksella ”mä luulin et isona mua ei satu eikä pelota”.
Indie-kultasormi Liisa Tanin tuottama Apinalinna tuo joiltain osin mieleen Tehosekoittimen 2000-luvun taitteen levyt, joilla lahtelaisbändi kokeili ennakkoluulottomasti erilaisia tyylejä, orkestraatioita ja sovitustapoja.
Kissa ei ole luonteeltaan yhtä visionäärinen vastarannankiiski, mutta Apinalinnalla sekin osoittaa hallitsevansa suvereenisti eri tyylilajit purkasta jytään, glamista hardrockiin ja voimapopista soulahtavampaan ilmaisuun. Viimeksi mainittu genre olisi erittäin helppo vetää metsään, mutta Kissa saa kuin saakin Kaikesta näen– ja Helsinki Groove -biiseihinsä miltei akisirkesalomaista liukasta groovea.
Sävellyksiltään Apinalinna on melko tasavahva, joskaan ei kovin hienovaraisesti vaikutteitaan piilotteleva levy. Esimerkiksi Sä oot paha -kappaleen riffi lainaa lähes yksi yhteen Blue Öyster Cultin kappaletta Dominance and Submission. Lisäksi Kiviojan laulu- ja tekstitystyyli tuo ajoittain mieleen Teemu Tannerin, jonka Kynnet-yhtyeessä Kivioja soitti jonkin aikaa kitaraa.
Kuten useat muutkin 2010- ja 2020-luvuilla aloittaneet vaihtoehtoyhtyeet, Kissa on selkeästi aikansa tuote.
Ensinnäkin sen musiikin ytimessä on häpeilemätön retroilu, joka ammentaa erityisesti 1970-luvulta. Toisekseen yhtye on monella tapaa woke: se korostaa inklusiivisuuden sanomaa, sen teksteissä ihaillaan samaa sukupuolta (”sä oot niin komee että alkaa ahdistaa / sun nahkabyysat oikeesta paikasta puristaa”) ja se on yrittänyt elää arvojensa mukaisesti esimerkiksi antamalla potkut vanhalle basistilleen punkstoo-kohun jälkimainingeissa.
Ristiriita vanhan maailman rock-kulttuuriin, jota Kissa tietyllä tapaa larppaa, on hykerryttävä. Samalla se on osoitus siitä, että paatuneimpiakin genrejä on mahdollista muuttaa sisältäpäin.
Kissa: Apinalinna. Svart Records
uutiskirje 
