Viimeinen sana
Inkvisitio, lynkkaus, noitavaino, ristiinnaulitseminen, ajojahti, julkinen teloitus, häpeäpaalu, jalkapuu, kiusaamista, selkään puukotus, kateellisten puhetta.
Muun muassa näillä sanoilla nettikeskusteluissa on kuvailtu sitä, että Yleisradio julkaisi laajan artikkelin, jossa naisnäyttelijät kertovat elokuvaohjaaja Aku Louhimiehen käyttämistä nöyryyttävistä ja alistavista ”metodeista”.
Alussa mainituilla sanoilla on kuvattu Louhimiehen kohtelua julkisuudessa. Häntä on tsempattu ja säälitty.
Esimerkiksi muusikko Kauko Röyhkä kirjoittaa julkisissa päivityksissään ”näyttelijättäristä” ja kuvailee A-studion keskustelua aiheesta näin: ”Kaverin piinaaminen alkoi muistuttaa julkista ruoskimista, jota harrastettiin keskiaikana.”
Hän ihmettelee, ”oliko aivan pakko tuoda asia julkisuuteen ja koko kansan retosteltavaksi?”
Hohhoijaa.
Louhimies ei ole uhri eikä kiusattu. Sen sijaan Ylen jutussa kuvaillut tapahtumat ovat silkkaa kiusaamista. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa, vallan väärinkäyttöä, ammattietiikan puutetta ja nöyryyttämistä. Kyse ei ole henkilöohjaamisesta tai metodista.
Jutussa esiintyy nimellään kahdeksan naisnäyttelijää, ja siihen on haastateltu myös kuvausryhmien muita jäseniä ja miesnäyttelijöitä. Kaikki näyttelijät eivät uskalla puhua asiasta julkisuudessa, vaikka he olisivat Louhimiehen otteista kärsineet, jutussa kerrotaan.
On päivänselvää, että kukaan naisohjaaja ei olisi voinut vuosikausia toimia Louhimiehen tavoin ilman että asiasta olisi noussut valtava haloo. Louhimiehen suojana on sukupuoli ja koko siihen perustuva järjestelmä.
Jeesustelu siitä, mikseivät naiset ole vain sanoneet ”ei”, osoittaa kyvyttömyyttä ymmärtää valta-asetelmia.
Sikäli kysymys on myös virheellinen, että sukupuolittuneista valtarakenteista ja seksuaalisesta häirinnästä on kyllä puhuttu aiemminkin, mutta vasta #metoo-kampanja on tuonut keskustelun osaksi valtavirtaa.
Myös Louhimiehen kanssa työskennelleet naiset ovat yrittäneet puhua aiemmin. Nyt näitä puheenvuoroja kuunnellaan.
Pamela Tola on puheenvuoroissaan korostanut, ettei hae oikeutta itselleen, vaan haluavansa elokuvakentän olevan jatkossa turvallisempi kaikille.
Kertominen ei ole helppoa eikä taatusti helpota julkisuuteen tulleiden näyttelijöiden asemaa työmarkkinoilla.
Kuten Matleena Kuusniemi A-studion keskustelussa sanoi: Ei kukaan haluaisi puhua näistä.
Nyt kuitenkin puhutaan, koska asioiden halutaan muuttuvan.
Aku Louhimies ei ole kyseenalaistanut käyttämiään keinoja eikä sanonut toimivansa jatkossa toisin. Hän ei ole pyytänyt anteeksi toimintaansa, vaan sitä, ettei hänelle ole voinut puhua.
”Hän ei ole ihan ymmärtänyt, että nainen on ihminen”, kommentoi näyttelijä-ohjaaja Leea Klemola Louhimiehen toimintaa.
Nähdäkseni tässä osutaan kirkkaimmin ytimeen. Siksi keskustelua on jatkettava, niin taiteen sisällöistä (esimerkiksi kuinka paljon naisia täytyy raiskata näyttämöillä ja valkokankailla) kuin siitä, millaisin ehdoin taidetta tuotetaan.
Koulutuksen, lainsäädännön ja työsuojelun kehittämisen rinnalla on samalla purettava lokeroita, joihin kaksi sukupuolta on survottu ja joissa yksi on enemmän ihminen kuin toinen. Se on vaikeaa, mutta välttämätöntä.
uutiskirje 
