Kirkko poisti vuonna 1986 virsikirjastaan virren 440, josta oli tullut työväenlaulu ja köyhälistövirsi. Punaiset olivat laulaneet sitä työväentalojen kokouksissa, sisällissodan teloitusmontun reunalla ja punavankileireillä.
”Nyt viekas vilppi täällä / on noussut kunniaan, / on valhe vallan päällä / ja vääryys voimissaan. / Ei kuulla kurjan ääntä / ja köyhää sorretaan, / ja lainkin rikkaat vääntää / vääryyttä puoltamaan.”
Suomen kirkoissa ei veisata hävinneitten lauluja, ei vaikka alkuperäinen suomentaja vuonna 1864 oli Elias Lönnrot. Karsimisen virallinen syy oli se, että virttä ei veisattu juuri koskaan. Tietenkään kirkkoherrat eivät kapina- ja protestilaulua laulattaneet!
Vuonna 1525 Martin Luther kirjoitti alempien kansankerrosten kapinoinnin nujertamisesta: ”Sen tähden on nyt iskettävä, kuristettava ja pistettävä kuoliaaksi – salaa ja julkisesti – kuka vain osaa, ja ajateltava, että ei voi olla toista myrkyllisempää, vahingollisempaa, saatanallisempaa kuin kapinallinen ihminen, niin kuin lyödään kuoliaaksi hullu koira: ellet sinä tapa [häntä], niin hän tappaa sinut ja koko maan sinun kanssasi.”
Juuri tässä hengessä piispa O. I. Colliander koetti neuvoa Mannerheimia vuonna 1918. Eikä arkkipiispa Gustaf Johansson ollut tuota Savonlinnan piispaa lempeämpi. Kaikki Jumalan kieltäjät piti tappaa.
Erityistä huomiota tuli kiinnittää punaisten naissotilaitten teloittamiseen, jotteivät nämä tuottaisi Suomeen lisää punaisia jälkeläisiä. Työväestö oli kapinointinsa takia ”Jumalan kirouksen alainen ja jätettävä Saatanan haltuun.”
Eikä tilanne ole muuttunut vuodesta 1986 (tai 1525?) mihinkään. Voittajien varpaille ei astuta. Luusereitten lauluja ei kirkoissa veisata. Protestantti ei protestoi.
Kauko Tuovinen
punaorvon poika
Tampere
uutiskirje 
