Ajat muuttuvat. Ei ole kauan siitä, kun leipäjonoja pidettiin häpeäpilkkuna meillä pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Että maassa, jossa kaikista on huolehdittu, iso joukko ihmisiä joutuu seisomaan ulkona jonossa saadakseen nälkänsä tyydytettyä, oli sää mikä tahansa.
Ennen ajateltiin, että jos halutaan todella puuttua köyhyyteen, pitäisi parantaa perusturvaa. Nyt tilanne on toinen: leipäjono on muuttunut köyhän ihmisoikeudeksi.
Keskustelu sai tulta erityisesti Ylen jutuista, joiden mukaan leipäjonojen tilalle ja oheen suunnitellaan yhteisöruokailuja: ei köyhiä voi pakottaa syömään yhdessä kenenkään kanssa, kaikki eivät uskalla tulla syömään yhdessä kenenkään kanssa, kaikilla ei ole varaa bussilippuun, yksi ateria ei korvaa kassijakelua.
Myös ruokajakeluissa aktiivisesti toimivat ihmiset suhtautuvat esillä olleisiin uusiin ruokajakelumuotoihin kriittisesti. He sanovat, että nyt ei ole kysytty niiden ihmisten mielipidettä, jotka käyvät leipäjonoissa. Mielipidettä mistä? Siitäkö, että saako ruokaa jakaa muulla tavalla kuin kasseihin?
Enää ei mietitä, miten leipäjonoista päästäisiin eroon.
Leipäjonot jäivät katukuvaan 90-luvun laman ja siitä seuranneen Euroopan unionin ruoka-apuohjelman seurauksena. Tutkija Maria Ohisalo arvioi viime vuonna väitöskirjassaan Murusia hyvinvointivaltion pohjalla, että ruoka-avusta on tullut vakiintunut osa suomalaista köyhyyspolitiikkaa.
”EU:n ruoka-apuohjelma on ollut osaltaan luomassa ja ylläpitämässä polkuriippuvuutta, jossa kolmannen sektorin toimijoille siirtyy hyvinvointivastuuta sosiaaliturvan ja hyvinvointivaltion pohjan vuotaessa”, Ohisalo kirjoittaa.
On sanottu, että leipäjonoihin liittyvä häpeä on hyvinvoivien sivustakatsojien häpeää, että köyhät eivät enää häpeä. On sanottu, että hyvinvoivat eivät ymmärrä köyhän ihmisarvoa ja yksilöllisyyttä, köyhyyden moninaisuutta, saatikka köyhän arkea. Näinhän se on.
Samaan aikaan jokainen kriitikko tietää, mitä köyhä haluaa.
Yhteisöruokailuja paheksunut henkilö kirjoitti sosiaalisessa mediassa, että jos hän olisi köyhä, hän ainakin haluaisi laittaa ruokansa kotona omaan tyyliinsä ja syödä sen omien läheistensä kanssa. Hän epäili, että tässä ei ymmärretä sitä, että köyhä on yksilö.
No. Kaikilla ei ole keittiötä. Kaikilla ei ole läheisiä. Jotkut eivät jaksa laittaa ruokaa. Jotkut haluavat tavata uusia ihmisiä.
Eikä siinä ole mitään pahaa, että autetaan ihmisiä saamaan ruokaa. Kun ihmiset tappelevat siitä, miten ruokaa saa jakaa, hallitus kaivaa popcornit esiin ja katselee sivusta. Ei tässä tarvitse perusturvaa kehittää.
[digilehti pvm=20180504 sivu=35]
uutiskirje 
