Usein kuulee sanottavan, että urheilua ja politiikkaa ei pidä sotkea keskenään. Se on naiivi ajatus, koska politiikka ja urheilu on aina sotkettu keskenään. Panem et circenses, leipää ja sirkushuveja, roomalainen satiirikko Juvenalis tiivisti yhden urheilun puolen jo lähes 2 000 vuotta sitten.
Erityisesti itsevaltiaat ja diktaattorit ovat halunneet käyttää urheilua välineenä pönkittää omaa asemaansa. Historian toiset jalkapallon MM-kisat järjestettiin Italiassa vuonna 1934, ja kisat vahvistivat Mussolinin asemaa.
Kaksi vuotta myöhemmin olympialaiset järjestettiin Berliinissä, jossa urheilijat ojensivat kättä Hitlerin kunniaksi. Vuoden 1978 kisahuuma ja isäntämaa Argentiinan maailmanmestaruus oli erityisen riemukas maata terrorisoineelle sotilasjuntalle.
Arvokisojen järjestäjämaita valittaessa eivät sellaiset perusarvot kuten demokratia, sananvapaus, ihmisoikeudet tai työntekijöiden oikeudet ole paljoa painaneet. Urheilujohtajien herrakerho – näissä piireissä ei naisia juurikaan ole päätöksiä tekemässä – painottaa ennen muuta rahaa. Välillä jopa tuntuu, että jonkinlainen itsevaltainen mahtipontisuus kiehtoo näitä herroja.
Toisaalta arvokilpailut ovat paisuneet niin suuriksi, että harva demokraattinen valtio on valmis satsaamaan miljardeja tai kymmeniä miljardeja euroja kisahankkeisiin. Tämä on myös ekologisesti kestämätöntä. Rakennetaan suorituspaikkoja ja stadioneita suurella rahalla ja kiireellä. Monilla niistä ei enää kisojen jälkeen ole käyttöä vaan suorituspaikat jäävät tyhjinä rapistumaan.
Onneksi yllätyksille ja jalkapallo-romantiikalle jää aina tilaa.
EU:n urheiluministerit ottivatkin vuonna 2013 Suomen aloitteesta kannanoton, jossa vaadittiin urheilujärjestöiltä myös perusarvojen huomioimista arvokisojen järjestäjämaita valittaessa. Pontimena olivat muun muassa jääkiekon MM-kilpailut Valko-Venäjällä, Sotšhin olympialaiset ja Qatarin jalkapallon MM-kilpailut.
Urheilussa liikkuvat suuret rahat. Ja missä liikkuu suuri raha, siellä valitettavasti nähdään myös korruptiota ja muuta rikollisuutta. Suuri osa niistä päätöksentekijöistä, jotka olivat valitsemassa Venäjää ja Qataria jalkapallon MM-isänniksi vuonna 2010, on tuomittu korruptiosta tai he ovat rikostutkinnan kohteena.
Venäjälle ja presidentti Putinille, joka tosin oli väliaikaisesti pääministeri vuonna 2010, urheilu on ollut niin sanottua pehmeää diplomatiaa. Venäjällä on 2010-luvulla järjestetty yleisurheilun MM-kilpailut, talviolympialaiset, F1-osakilpailuja ja nyt siis jalkapallon MM-kisat.
Kun Venäjän mahtia on urheilun saralla haluttu näyttää, rahaa on palanut kymmeniä ja kymmeniä miljardeja ja alisteisia ovat olleet niin ympäristö kuin työntekijöiden oikeudet. Sotšin talviolympialaisten arvioitiin maksaneen 50 miljardia euroa; kokoluokka on sama kuin Suomen valtion vuosibudjetti.
Jalkapallon MM-kisoja pelataan 12 stadionilla. Kahta lukuun ottamatta kaikki on rakennettu 2010-luvulla. Halvin kunnostuskin on maksanut lähes 200 miljoonaa euroa virallisten tietojen mukaan. Pietariin rakennettu uusi stadion valmistui kahdeksan vuotta myöhässä ja sen arvioidaan maksaneen yli miljardi euroa.
Aivan kuten Sotšin olympialaisissa, myös jalkapallon MM-kisojen yhteydessä puhutaan valtaapitävien lähipiiriä hyödyttäneistä hankkeista.
Vaikka urheiluherrojen korruptio ja kisajärjestäjien piittaamattomuus maistuvat karvaalta, pitää jalkapallosta ja muusta urheilusta osata myös nauttia. Jalkapallon MM-kisat on suurin ja kaunein kesäolympialaisten rinnalla. Jalkapalloilijoilta ja urheilijoilta voisi myös toivoa enemmän yleispoliittisia kannanottoja ja perusarvojen puolustamista, mutta heidän päätyönsä on kaikesta huolimatta esittää kentällä parastaan.
Jalkapallon MM-kisoja voi seurata hyvin monella tavalla. Nuorempana fanitin voimakkaasti joitain maita ja ihailin tiettyjä pelaajia. Elin suurella tunteella mukana omien suosikkimaitteni puolesta ja inhokkeja vastaan.
Toki toivon menestystä ja symppaan MM-kisoissa mukana olevia Pohjoismaita: Islantia, Ruotsia ja Tanskaa sekä lapsuuden suosikkimaatani Englantia. Samaan aikaan kuitenkin enemmän odotan hyviä pelejä ja yllätyksiä.
Nykyään jalkapalloa voi seurata sarjakausien aikana jokaisesta huippuliigasta suorina lähetyksinä, ja Euroopan isoimmat sarjat ovat imeneet parhaat pelaajat. Tuhkimotarinoita ja täydestä tuntemattomuudesta nousevia uusia tähtiä ei enää samalla tavalla synny, kun jokainen maa ja pelaaja on melkein läpikotaisin analysoitu kaikissa medioissa jo ennen kisoja.
Mutta onneksi yllätyksille ja jalkapalloromantiikalle jää aina tilaa. Neljä vuotta sitten kisoissa Costa Rica oli pirteä yllättäjä ja harva Kolumbian ulkopuolella tiesi vielä James Rodríguezista mitään. Tällä kertaa seuraan kiinnostuksella esimerkiksi Perua, jonka en muista nähneeni koskaan pelaavan.
Mutta lopulta suuret jyräävät laajalla laadulla. Välierissä pelaavat Argentiina, Brasilia, Saksa ja Ranska. Paitsi yksi ei pelaa, koska aina tapahtuu joku yllätys. Muun muassa näiden yllätysten vuoksi liimaudumme kuukaudeksi television äärelle.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton kansanedustaja, entinen urheiluministeri ja intohimoinen jalkapallofani.
lehti 