Kirje Kabulista: Afganistanissa naisinsinööri ei pääse työmatkalle maakuntiin

Zahra Nabizada on 22-vuotias insinööri. Hän on valmistunut yksityisen yliopiston teknillisestä tiedekunnasta Kabulissa ja hänen tavoitteensa on menestyä valitsemallaan uralla.

Insinöörin ammatti oli hänen lapsuuden unelmansa ja hän kertoo nauttineensa opiskelusta suunnattomasti. Zahra on töissä samassa yrityksessä, jossa itse toimin henkilöstöpäällikkönä. Hän on yrityksemme ainoa naisinsinööri, ja hän on parempi työssään kuin jotkut muut yrityksemme insinööreistä. Hän jopa saa parempaa palkkaa kuin jotkut muut.

Zahra kertoo, että hän on työskennellyt eri paikoissa 17-vuotiaasta asti voidakseen maksaa opinnoistaan, sillä tekniikan opiskelu on kallista. Vaikka hän on tehnyt töitä jo vuosia, Truth Land on ensimmäinen työpaikka, jossa hän työskentelee insinöörinä. Niinpä Zahra onkin valtavan onnellinen ja innoissaan siitä, että työskentelee vihdoin yrityksessä, joka tarjoaa nimenomaan insinööripalveluja.

Zahra valitsi tekniikan opinnot kahdesta syystä: Ensinnäkin koska insinöörejä arvostetaan ja hänestä oli mukava ajatella, että ihmiset kutsuisivat häntä insinööriksi. Tärkeämpi syy hänen valinnalleen oli kuitenkin toinen:

– Olin kahdeksanvuotias, kun perheeni palasi pakolaisvuosien jälkeen Iranista Afganistaniin ja näin, miten Kabul oli raunioina. Tulin surulliseksi ja sanoin itselleni, että minun pitäisi tehdä jotakin maani ja kotikaupunkini hyväksi. Halusin, että kaupunki näyttäisi kauniilta ja että voisin elää kauniissa asunnossa perheeni kanssa, Zahra kertoo.

– Halusin nostaa luhistuneen maani uuteen kukoistukseen. Siksi päätin jo lapsena, että minusta tulisi insinööri, hän jatkaa.

Zahra kertoo, että kun hän opiskeli teknisiä aineita yliopistolla, hänelle saatettiin sanoa, ettei naisesta ole insinööriksi. Hänen motiivejaan epäiltiin ja häneltä kysyttiin, miksi hän oli valinnut teknillisen tiedekunnan.

Naisinsinööreillä ei varmaankaan ole missään maailman kolkassa helppoa, mutta Afganistanissa on erityisen vaikeaa olla nainen ja insinööri. Meillä ei kunnioiteta naisten oikeuksia. Varsinkin nykyisin, kun meillä on korkea työttömyys, naisinsinöörien tilanne on entistä vaikeampi.

Suurin osa ihmisistä ajattelee, että naisten ei sovi tehdä tiettyjä töitä – tai ainakin näiden töiden tekemistä pitäisi rajoittaa, jos kyseessä on nainen. Nainen ei esimerkiksi saisi matkustaa työn vuoksi eikä naisen pitäisi myöskään johtaa töitä yhdessä miesten kanssa – kuten hänen pitää tehdä, jos on kyse rakennusprojektista tai katujen kunnostamisesta.

Eivät kaikki kuitenkaan näin ajattele, ja nykyisin kaikissa tiedekunnissa opiskelee monia naisia. Silti heidän mahdollisuuksiaan työelämässä halutaan usein rajoittaa. Esimerkiksi joidenkin mielestä naisia tarvitaan kyllä opettajiksi ja lääkäreiksi, mutta heidän ei pidä opettaa eikä hoitaa muita kuin naisia tai lapsia.

Ja on niitäkin, jotka ajattelevat, ettei naisten pidä työskennellä lainkaan kodin ulkopuolella. Kotona sen sijaan naisten kuuluu tehdä kaikki kotityöt siivoamisesta lastenhoitoon ja ruuanlaittoon.

Naisinsinööriä ei päästetä työmatkalle maakuntiin.

Hyvin monet ihmiset ajattelevat, etteivät naiset pärjää insinööreinä ja että insinöörin työt kuuluvat yksinomaan miehille. Zahra kuitenkin sanoo, että hän kykenee hoitamaan työnsä. Hän lähtee töiden vuoksi ulos toimistosta, tekee työnsä ja valvoo projekteja aivan kuten miehetkin. Hän kuitenkin myöntää, että joskus töiden tekeminen on vaikeaa, sillä hän ei naisena voi matkustaa yksin muihin maakuntiin: turvallisuustilanne on huono ja Taleban vastustaa naisten oikeuksia ja toimii maassamme aktiivisesti.

Täällä on vaikeaa olla nainen, ja erityisen vaikeaa on olla insinöörinainen.

Zahra ei kuitenkaan kadu opiskeluaan teknillisessä tiedekunnassa ja valmistumistaan unelma-ammattiinsa insinööriksi. Päinvastoin hän haluaa jatkaa opiskelua, suorittaa maisterintutkinnon ja olla mukana kehittämässä maatamme.

Kuten kaikki afganistanilaiset myös Zahra on huolissaan siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja mitä maassamme tapahtuu. Huonosta turvallisuustilanteesta huolimatta Zahralla ei ole suunnitelmia jättää Afganistania – kuten niin monella on:

– Jos matkustaisin ulkomaille, menisin sinne opiskelemaan ja tulisin takaisin monta kokemusta rikkaampana, jotta voisin kehittää maatamme ja tulevaisuuttamme, hän sanoo.

Mahdollisuudet ovat täällä paljon vähäisemmät kuin ulkomailla, mutta Zahran mukaan tekninen ala on niin laaja, että hän uskoo voivansa aina löytää keinot jatkaa – jos hän ei voikaan matkustaa maakuntiin, se ei tarkoita, ettei olisi niitäkin töitä, joita hän voi tehdä.

Kaiken kaikkiaan meillä ei ole monia naisinsinöörejä, mutta teknillinen tiedekunta on erityinen tiedekunta, ja ne harvat naiset, jotka siellä opiskelevat, ovat aivan erityisiä naisia – he eivät piittaa ongelmista tai rajoituksista, he uhmaavat vanhoillisia ajatusmalleja ja toteuttava unelmansa.

Käännös: Kirsi Mattila