Hän katsoo lehden aukeamalta minua silmiin ja puhaltaa savua huuliensa välistä. Aikana, jolloin kukaan ei kehtaa enää polttaa lehtikuvissa. Siltä istumalta päätän kirjoittaa elämäni ensimmäisen ihailijakirjeen.
En ole tietämätön terveysriskeistä, tupakkateollisuuden kavalista metkuista tai sademetsien kuolemasta. Ymmärrän kyllä, että se mikä meille on markkinoitu vapautena, onkin orjuutta.
Mutta juuri tuossa hetkessä, tupakoiva Kaari Utrio Kodin kuvalehdessä pysäyttää minut.
Kirjailija puhuu pitkässä haastattelussa elämästään puolisonsa ja työtoverinsa Kai Linnilän yllättävän kuoleman jälkeen. Kuvatekstissä hän kertoo saaneensa pahimman surun hetkellä lohtua savukkeen sytyttämisestä.
Juttu liikuttaa minua tavattomasti. Oman perheeni elämä on yllättävän kuolemantapauksen vuoksi vain kolme viikkoa aiemmin nyrjähtänyt paikoiltaan.
Samaan aikaan minulla on ylpeyttä ja riemua herättävä työ meneillään. Olen yhtenä monesta mukana kirjoittamassa satukirjaa suomalaisista sankarinaisista.
Surun, hämmennyksen ja kuolemaan liittyvien asioiden järjestelemisen keskellä kirjoittamiseen keskittyminen ja sille ajan raivaaminen on kuitenkin työlästä. Utrion haastattelu on yksi asia, joka saa minut rämpimään tekstit valmiiksi.
Ensikosketukseni Utrioon sain 11-vuotiaana. Venus – naiskauneuden tarina oli painava teos, josta osasin pitkiä pätkiä ulkoa. Tein kirjasta äidinkielen esitelmänkin. Sittemmin olen lukenut vinot pinot Utriota Pirita Karjalan tyttärestä Suomalaisen naisen historiaan.
Sekä hänen kauno- että tietokirjallinen tuotantonsa on nostanut naisten, lasten ja arjen tarinat miesten historian varjosta ja on yksi syy siihen, että minusta kasvoi feministi.
Utrion kymmenen vuotta sitten julkaistun kolumnikokoelman selailu on hämmentävää. 1980-luvulla kirjoitetut tekstit voisivat olla tältä vuodelta.
”Naista saa pilkata miten paljon tahansa, mutta auta armias, jos tulee sanoneeksi poikkipuolisen sanan miehestä. Heti pannaan pystyyn pelastusprojekti, koska mies ei kestä sitä, mitä hän naiselle itse sanoo.”
Suhteemme on kokenut myös kolhuja. Opiskeluaikana työskentelin yhtenä kesänä puhelinmyyjänä erittäin huonolla menestyksellä. Vika ei ollut myytävässä tuotteessa, Utrion Familia-kirjasarjassa, vaan myyjässä.
Kirjoittaessani naisten sankaritarinoita kyseenalaistin välillä niiden tarvetta. Tarinankerronnan lainalaisuudet keskittävät katseen yhteisön sijasta yksilöön, vaikka todellisuudessa kenestäkään ei tule sankari tyhjiössä.
Saan itse silti valtavasti iloa sekä lähipiirini inspiroivista naisista että heistä, joita ihailen kaukaa. Arkinen sankaruuskin ansaitsisi tarinansa.
Ja kuten Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) -kirjamme esipuheessa todetaan, joskus sankaruutta on se, että uskaltaa pyytää apua. Utrio sai sitä surussaan esimerkiksi lukijoiltaan.
Ihailijakirje jäi minulta lopulta kirjoittamatta, mutta tästä tuli vähän sellainen.
Kiitos Kaari, ja muut teräväkynäiset ja tarkkasilmäiset, vastavirtaan uivat röökimuijat, sitkeät suoraanpuhujat ja esikuvat, sankarini.
lehti 