Suomi on korkean luottamuksen yhteiskunta. Tämä ilmenee toistuvasti erilaisissa luottamusta mittaavissa tutkimuksissa. Luottamus esimerkiksi julkisiin instituutioihin ja kanssaihmisiin on kansainvälisesti arvioiden korkealla tasolla. Edellä mainitut seikat voi hyvin arvioida onnistumisiksi ja olla niistä ylpeä. Ne eivät kuitenkaan käy todisteeksi siitä, että Suomessa ei esiintyisi epäluottamusta.
Juha Sipilän (kesk.) hallituksen esittämä irtisanomissuojan heikentäminen toi esille erään epäluottamuskohdan. Vaikka esitys koski vain pientä osaa työnantajista, syntyneessä julkisessa keskustelussa muodostui jonkinlainen yleistetty kuva työsuhteen muodostamisen ja irtisanomisen ongelmista. Tätä voisi kuvata yksinkertaistaen siten, että työntekijä ei luota työnantajan arvioivan hänen työntekemistään oikeudenmukaisesti ja työnantaja ei luota työntekijän halukkuuteen tehdä työtään sovitusti. Tämä kuvaa sitä epäluottamusta joka on olemassa.
Tällaiseen epäluottamuspuheeseen jostain syystä vastataan luottamuspuheella. Tuodaan esiin aivan oikea lopputulema, eli työnantajan ja työntekijän suhde koetaan yleisesti luottamusta sisältävänä. Tässä luottamuspuheessa työntekijä hyväksyy työn vaatimukset ja on jopa halukas ylittämään ne ja työnantaja arvostaa hyvää työntekijää ja yrittää pitää tästä kiinni loppuun saakka. Tämä ei kuitenkaan kumoa esitettyä epäluottamusta. Itse asiassa luottamuspuhe voi jopa lisätä sitä, koska väärin ajoitettuna se aivan kuin yrittäisi peittää asioiden koko tilan.
Epäluottamuksen esittämisen näkeminen uhkana on oire.
Tilanne on sikäli erikoinen, että ainakin julkisessa puheessa molemmat osapuolet tuntuvat tunnistavan toisen ongelman. Työnantajat eivät hyväksy perusteettomia irtisanomisia ja näkevät muutenkin epäloogisena ajaa siten itsensä uusiin tarpeettomiin rekrytointiprosesseihin. Työntekijät puolestaan haluavat eroon niistä työtovereista, joiden töitä joutuvat perusteettomasti paikkaamaan.
Miksi tilanne ei siis etene? Jo hyvin nopea tilannearvio paljastaa ongelman. Hallituksen ehdotuksessa työnantajapuoli saa muutoksen irtisanomissuojaan. Työntekijäpuoli saa tahtotilan ilmauksen, että suostuessaan heikentämään irtisanomissuojaansa työntekijä voi päästä irtisanomisen sattuessa helpommin takaisin töihin, koska hänellä on tämä heikompi irtisanomissuoja. Tämän tahtotilan toteutuminen perustuu täysin luottamukseen. Jos hallituksen haikailema muutos ei lisäisi työpaikkojen määrää merkittävästi, ei olisi mitään mekanismia joka palauttaisi työntekijän irtisanomissuojan entiselleen.
Tämä ei ole ainoa työmarkkinoihin liittyvä luottamuskysymys, joka on tulossa vastaan. Kokoaikatyön asema tullaan asettamaan kyseenalaiseksi ja on toki jo asetettukin. Työn riittävyys digitalisaation, robotisaation ja väestönkasvun paineessa tulee olemaan ilmeisen haastavaa, eikä havainto siitä, että ihmiskunta on pohtinut tätä kysymystä ennenkin, ja aina uutta työtä on syntynyt, vastaa lainkaan haasteeseen.
Kokoaikatyön vaihtoehtona esitetään usein osa-aikatyöstä koostuvaa silpputyötä. Siinä työntekijä tekee eri määrän mahdollisesti hyvinkin erityyppistä työtä. Onko tuo tulevaisuuskuva johtopäätös alkuoletuksesta, jossa työvoiman kysyntä vähenee, vai onko se tila, johon työmarkkinoiden halutaan kehittyvän, kävi työvoiman kysynnän suhteen miten tahansa?
Koska jälkimmäisen vaihtoehdon tahto on rikkoa vahvat työsopimukset ja työmarkkinajärjestöjen asema, sitä oikeutetaan tarkoituksellisen harhaanjohtavasti. Sen yhteydessä keskusteluun sekoitetaan käsitteitä kuten oikeudenmukaisuus ja vapaus. Esimerkiksi osatyökykyisten paremmat mahdollisuudet ja vapaus räätälöidä näpsäkästi itselle oma työ. Aivan kuin nämä asiat vaatisivat kokoaikatyön aseman purkamista.
Tähän keskusteluun tullaan liittämään vielä kansalaispalkkakeskustelu, mikä ei yllätä lainkaan, sillä ajatus siitä, että kansalaispalkkaan lisätään jokin määrä jotakin työtä, on tosiasiassa unelmointia yritteliäästä, kuluttavasta ja pysyvästi köyhästä tai ainakin pienituloisesta luokasta. Sen, joka vastustaa kuvattua kehitystä, väitetään vastustavan oikeudenmukaisuutta, vapautta ja kansalaispalkkaa.
Edellä mainitun skenaarion esittämisen voi väittää tarkoittavan mitä tahansa ja kiistää sen olemassaolo kokonaan, koska se sijaitsee ikään kuin sanojen takana. Retoriikasta ei pidä hämmentyä. Vaikka puhe työn tulevaisuuden mahdollisuuksista olisi miten voimaannuttavaa tai puhe sen uhista miten ahdistavaa, on kuultava myös se, mitä ei sanota, ja kysyttävä, miksi sitä ei sanottu ja mitä siitä ajatellaan. Kuten huomataan, kyse on sanoista. Kukaan ei tiedä mitä tapahtuu. Epäluottamuksen esittämisen näkeminen uhkana on oire. Aito luottamus kestää aina epäluottamuksen.
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden kandidaatti ja sosionomi (amk).
lehti 