Vasemmistoliiton entinen kansanedustaja Minna Sirnö kirjoitti tammikuussa Facebook-kavereilleen pitkän kuvauksen koronavuodestaan. Se kosketti monia.
– On ollut hullunkurinen vuosi, Sirnö sanoo.
Vuosi alkoi leikkauksella, joka sittemmin ilmeni vaativan pitkän surutyön. Sirnö meni kohdunpoistoleikkaukseen, mutta juuri ennen leikkausta todettiin, että myös munasarjat poistetaan.
On ollut hullunkurinen vuosi.
– Joulun jälkeen huomasin, että olen tehnyt koko vuoden surutyötä jostain niin kummallisesta asiasta kuin parista minusta poistetusta sentistä, hän sanoo.
Hän arvioi, että suru liittyy siihen, miten hän on määrittänyt itsensä fyysisesti.
– Munasarjat liittyvät vahvasti naiseuteen. Minulla on ollut lapsesta lähtien vahvasti se ajatus, että ihmisen tehtävä on lisääntyä. Äitiyteen minulla ei ole enää vuosiin ollut mahdollisuutta, joten on jännä, kuinka rankkaa muutaman naiseuden fyysisen merkin häviäminen on ollut.
Hän miettii, kuinka paljon lapsuudessa nähdyt luontodokumentit ovat vaikuttaneet tähän käsitykseen.
– Jos samastuu leijonaperheeseen, sillä voi olla vaikutusta käsitykseen siitä, mitä varten naaraat ovat olemassa, hän sanoo ja nauraa.
Sirnö kiittää julkista terveydenhuoltoa. Yhden vinkin hän kuitenkin haluaa antaa.
– Ihmistä ei pitäisi jättää yksin selviytymään leikkauksesta, vaikka hän olisi kuinka hyvinvoiva ja operaatio kuinka pieni. Pitäisi vähintään tarjota mahdollisuus, että voi puhua asiantuntijan kanssa, hän toivoo.
– Jos sama tapahtuisi vaikkapa 75-vuotiaana, sillä on henkisiä vaikutuksia, vaikka olisi vuosikymmeniä siitä, kun on pystynyt lisääntymään.
Hän sanoo asian tulevan esiin sangen arkisissa asioissa.
– Pohdin, miten uusi tilanne vaikuttaa fysiikkaani. Jos pyöristyn, mietin, johtuuko se siitä, että hormonitoimintani on muuttunut. Tai mietin, miten lihakseni kehittyvät, kun minulla ei ole testosteronia tuottavaa munasarjaa.
Todennäköisesti koronaa
Pian fyysisen toipumisen jälkeen Sirnö sairastui. Hän kärsii koronan jälkioireista. Sairautta ei hänellä ole todettu, koska hän oli viime maaliskuussa niin heikko, että matka vuoteesta vessaan oli pisin, mihin hän pystyi. Testi jäi tekemättä.
– Se oli raju tauti. Minulla on astma, mutta taudin jälkeen hengitysongelmat ovat pahentuneet, hän kertoo.
Pahinta on se, että kunto heittelee.
– Voimattomuus tulee aaltoina, ja väsymys on totaalista, kun se iskee. Välillä en jaksa edes kävellä. Kunnon kohottaminen ei auta siihen.
Lisäksi muisti reistailee aika ajoin.
– On käynyt niin, etten muista seuraavan päivän tapaamisia, vaikka olen juuri ne tarkistanut kalenterista. Pääkoppa ei ota tietoa vastaan samalla lailla kuin ennen. Se liittyy yleensä niihin päiviin, jolloin väsymyskin on rankinta.
Uusiin töihin
Pudottuaan eduskunnasta 2011 Sirnö toimi Suomen näytelmäkirjailijat ja käsikirjoittajat ry:n toiminnanjohtajana ja sitten Taiteen edistämiskeskuksen Taiken johtajana yhden viisivuotiskauden.
– En hakenut toista kautta, kun tuntui, että olin evääni syönyt uuden viraston rakentamisessa. Lisäksi kaudelleni osuivat yt-neuvottelut, joita seurasi irtisanomisia. Arvioin, etten olisi päässyt irti saneeraajan leimasta. Itse toivoisin olevani innovoija.
Sirnö paneutui tekemään väitöskirjaa puolueiden päämääristä ja motiiveista edistää taidetta ja kulttuuria. Siihen satu apuraha loppui viime keväänä, ja hän alkoi hakea töitä.
Sirnö halusi vihdoin tehdä juuri sitä, mitä itse haluaa.
– Minulla on ollut hieno ura ja hienoja työpaikkoja. Silti olen miettinyt, miksi aikoinaan hain yliopistoon, kun olisin halunnut automekaanikoksi, hän kertoo.
Hän toteaa kärsineensä kiltin tytön syndroomasta: hän on tehnyt sitä, mitä on olettanut, että hänen odotetaan tekevän.
– En ole osannut sanoa ei. Tajusin esimerkiksi vasta noin 20 vuotta myöhemmin, miten toimin, kun olin puolueen varapuheenjohtaja ja puoluejohdossa ainoa perheetön. Kun muilla oli esteitä, sanoin, että voin hoitaa hommia. Olin samaan aikaan kansanedustaja ja kaupunginvaltuutettu. Puolen vuoden kuluttua huomasin, että minulla ei ollut ollut yhtään vapaapäivää. Se oli huippuhommaa, mutta ensimmäisenä vapaapäivänä makasin kotona ja olin loppuun palanut vain siksi, etten yksinkertaisesti keksinyt mitään syytä, minkä perusteella olisin voinut sanoa ei.
– Toivon sortuvani vähemmän ja vähemmän siihen, että teen asioita muiden vuoksi.
Niinpä Sirnöstä tuli Orimattilan kirjasto- ja kulttuuritoimen johtaja viime toukokuussa. Orimattila oli Sirnölle tuttu, sillä puolison perheen kesäpaikka on siellä.
Hän on innostunut ja tyytyväinen.
– Kun esimerkiksi Tampereella oli kulttuuritoimen johtajan paikka auki, pohdin sen hakemista. Mutta totesin, että täällä pääsen konkreettisesti tekemään itse. Kun palvelujen käyttäjät ovat ihan lähellä, näkee tuloksen heti ja osaa tehdä korjausliikkeet toisella tavalla kuin jostain ylhäältä viraston johtajana tilannetta seuratessa.
Sirnö kehuu erityisesti Orimattilan kirjastoa ja taidemuseota.
– Taidemuseo on pikku-Ateneum, hän hehkuttaa.
– Meillä on kultakauden taiteilijoiden töitä ja vaikka mitä.
Hän on innoissaan myös siitä, että kirjasto-, kulttuuri- ja museopalvelut ovat ihmisille korona-aikana niin tärkeitä.
– Ihmiset ovat kiitollisia siitä, että joku tuottaa palveluja tällaisenakin aikana.
Vihanlietsontaa
Tekstissään Sirnö kertoo, että hänet on kasvatettu rakastamaan ihmisyyttä.
”Siksi olen vieroksunut ajatusta vihata ihmistä. Hävennyt tunnetta, että vihaisin toista”, hän kirjoittaa.
Sirnö pitää tämänhetkistä yhteiskunnallista ilmapiiriä huolestuttavana.
– Vihanlietsonta on levinnyt sellaisiinkin puolueisiin ja ihmisiin, jotka ovat aiemmin kunnioittaneet sitä periaatetta, että politiikassa tappelevat asiat, eivät ihmiset, hän sanoo.
Hän kertoo seuraavansa isänsä, edesmenneen kunnallispoliitikko Mauri Sirnön esimerkkiä: isä kesti kovankin palautteen, kun pyrki tulkitsemaan, että asioista päätettäessä juuri asiat tappelevat.
Minna Sirnö oli rankan nettikiusaamisen kohde 2000-luvulla. Tekijä sai häneen ja muun muassa kahteen muuhun kansanedustajaan kohdistuneesta toiminnasta kahden vuoden ja viiden kuukauden tuomion.
– Minulta oli varastettu identiteetti ja kotisivut, ja minua kohti kehotettiin väkivaltaan, Sirnö kertoo.
Silloin eduskunnan turvahenkilöt sanoivat, että kyseessä on yksityisasia.
– Onneksi nyt eduskunnassakin otetaan tosissaan, jos kansanedustajiin kohdistuu uhkailua. Enää se ei ole yhden ihmisen ongelma vaan kollektiivinen ongelma. 20 vuodessa on menty eteenpäin.
Sirnö ei enää aseta itseään alttiiksi somevihalle.
– Olen hyvin tarkka sen suhteen, keihin pidän yhteyttä, hän sanoo.
Häntä kuitenkin mietityttää se, onko oikein sulkea toisin ajattelevat omien ympyröiden ulkopuolelle:
– Kun hiljennän kohinan ympäriltäni, elän itselleni mielekkäämpää elämää, mutta samalla jätän ne ihmiset ilman vastauksiani.
Hän toteaa, että kyse ei ole pelkästään sosiaalisesta mediasta.
– Kaikenlainen viestintä on muuttunut aggressiivisemmaksi. Ihmisten sallitaan sanoa ikävästi. Vaikenemme bussissa, kun humalainen kiusaa pientä ihmistä. On helppo vain tuijottaa ikkunasta ulos hiljaa.
Oman lisänsä koronapandemian värittämään vuoteen toivat tapahtumat Yhdysvaltojen presidentinvaalin ympärillä.
– Siellä syntyi näkymiä, joita ei voinut kuvitella demokraattiseen maahan. Käytettiin ihan fyysistä väkivaltaa välineenä poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi, Sirnö sanoo.
Tekstissään hän kirjoittaa, että vuonna 2020 vihanlietsojilla oli kovin ja korkein veisu.
”Mutta se ei ollut veisuuta rakkaudesta ja rauhasta, vaan vihasta ja väkivallasta. Ja minä ja monet muut annoimme tälle hiljaisuudellamme tilaa. Olemme hiljaisuudellamme sallineet rauhan, tasapainon ja ihmisrakkauden hävitä ihmiskunnan johtavista päämääristä. Kunnes vihanlietsonnan ja väkivallan annettiin vyöryä Capitolin korkeuksiin.
Sirnö sanookin, että kun koko ajan tulee vastaan vihanlietsontaa kriisejä ja tautiin liittyvää viestintää, täytyy olla hyvin vahva. Sosiaalinen eristäytyminen ei tee siitä helppoa.
– Tämä kaikki yhdessä on liian raskas kuorma.
uutiskirje 
