Muistot Afganistanista ovat palanneet kirkkaasti mieleeni, kun länsimaat päättivät kesällä vetäytyä maasta. Taleban on sen jälkeen saanut vaivattomasti vallattua käytännössä koko maan yhdessä hujauksessa.
Minua huolestuttaa Suomelle työskennelleiden tulkkien ja muiden paikallistyöntekijöiden, ystävien, tuttujen ja yhteistyökumppaneiden kohtalo. Paikallisia palkanneilla länsimailla on erityinen vastuu niistä, joiden apuun ne ovat Afganistanissa toimiessaan tukeutunut.
En ole saanut heihin yhteyttä. Joko he ovat piiloutuneet maan alle odottamaan mahdollisia evakuointeja tai sitten he ovat menehtyneet.
Palvelin Nato-johtoisessa Isaf-operaatiossa runsaan vuoden mediaoperaatioupseerina Maimanassa Pohjois-Afganistanissa tammikuun lopusta 2006 helmikuun puoleenväliin 2007.
Suomalaiset rauhanturvaajat olivat liittyneet jo vuonna 2002 Isaf-operaatioon, jonka tehtävänä oli tukea maan väliaikaista hallintoa vakauttamalla oloja Afganistanissa.
Kesällä 2006 koko operaatio muuttui kertaheitolla, kun Yhdysvaltain johtaman koalition sotilasjoukot sulautettiin monikansallisen kriisinhallintaoperaation osaksi.
Nopeasti Suomikin oli mukana hyökkäyssotaa käyvässä operaatiossa, jossa ei enää vain reagoitu tapahtumiin aiempien rauhanturvaoperaatioiden tapaan.
Länsimaisten joukkojen luja vastustus oli saanut myös suomalaiset varautumaan yhä pahempiin uhkiin, tienvarsipommeihin, hyökkäyksiin ja itsemurhaiskuihin.
Rauhallisessa Pohjois-
Afganistanissa tilanne kärjistyi
Maimanan-yksikkö koostui tarkkailuryhmistä, jotka partioivat vuorokausia kestäneillä matkoillaan pitkin vuoristoista maakuntaa.
Partiot tapasivat paikallisia poliittisia johtajia sekä armeijan ja poliisin edustajia ja keräsivät tietoa alueen tilanteesta.
Rauhanturvatoimintaan Maimanassa Suomi otti osaa vuodesta 2004 lähtien vajaan 30 henkilön vahvuisella osastolla.
Suomi siirsi helmikuun 2006 aikana miltei kaikki Afganistanissa toimivat rauhanturvaajansa pääkaupungista Kabulista maan pohjoisosiin. Samalla suomalaisten lukumäärä Isaf-operaatiossa kasvoi runsaaseen sataan.
Kabulissa suomalaisten pääasiallisena tehtävänä oli ollut hoitaa sotilaiden ja siviilien välistä yhteistoimintaa, Cimiciä. Siellä suomalaisosasto pani neljän vuoden ajan toimeen yli 700 onnistunutta ja kiitosta saanutta avustusprojektia. Operaation painopisteen muututtua pohjoiseen jäi Kabuliin enää toistakymmentä suomalaissotilasta.
Käytännössä suomalaisjoukon tehtävänkuva muuttui myös merkittävästi, kun se keskittyi toimimaan Mazar-i-Sharifin- ja Maimanan-yksiköissä.
Vaikka palvelusaikanani levottomuudet Afganistanissa olivat keskittyneet maan eteläisiin provinsseihin, olivat iskut yleistyneet myös maan pohjoisosissa.
Rauhallisena pidetyssä Faryabissakin rauhanturvaajat joutuivat palvelusvuoteni aikana useisiin kiperiin tilanteisiin.
Pohjois-Afganistanissa väkivallan taustalla eivät ole uskonnolliset motiivit, vaan valtapolitiikka. Afganistanin keskushallinnon vahvistuminen, aseistariisuminen, Isafin läsnäolon kasvu ja pinnan alla kyteneet paikalliset konfliktit aiheuttivat hermostuneisuutta paikallisten sotapäälliköiden keskuudessa.
Vaikka uzbekkienemmistöinen Faryab on ollut poliittisesti periferiaa, on provinssi ollut näyttämönä usealle keskeiselle tapahtumalle Afganistanin historiassa, kun sotapäälliköt ovat taistelleet vallasta. Heistä useat taistelivat ensiksi Neuvostoliiton miehitystä ja sittemmin talebaneja vastaan. Nyt he ovat jälleen kääntäneet takkinsa ja asettuneet tukemaan Taleban-hallintoa.
Häilyvä rajalinja Turkmenistaniin on tehnyt Faryabista kauttakulkuprovinssin huumeiden salakuljetukselle. Huumeiden mukana tuli korruptio, mikä söi paikallisviranomaisten uskottavuutta myös tavallisten afgaanien silmissä.
Valtaosa Faryabin väestöstä oli Isafin läsnäoloon tyytyväisiä. Toiveet jälleenrakennuksesta ja alueen kehittämisestä olivat kuitenkin tavattoman korkeat. Pettymys muutoksen hitauteen hyödytti niitä voimia, jotka eivät halua nähdä Afganistanin demokratisoitumisen onnistuvan.
Jo vuonna 2006 paikallisjohdon puheista ja alueen tapahtumista havaitsi selvästi, kuinka Taleban-kapinalliset kiihdyttivät taisteluaan länsivaltojen tukemaa hallitusta vastaan.
Kompastellut operaatio
toi myös toivoa paremmasta
Syitä Afganistanin-operaation epäonnistumiseen on useita. Suurin epäonnistuminen oli tietysti ”rauhansopimus”, joka sitoi Yhdysvaltain kädet ja heikensi Afganistanin hallinnon asemaa suhteessa Talebaniin.
Taleban olisi pitänyt ottaa mukaan Bonnissa järjestettyihin neuvotteluihin maan tulevaisuudesta. Rauhaa olisi pitänyt etsiä paljon aiemmin. Hallintoa ei olisi pitänyt rakentaa Pohjoisen liiton sotaherrojen varaan.
Presidenttivetoinen demokratiajärjestelmä oli virhe, kun klaanien asemaa ei otettu huomioon. Vaalijärjestelmä oli väärä, puoluejärjestelmä ja paikallishallinto laiminlyötiin.
Operaatiolla oli myös sekavat tavoitteet huumeidenvastaisesta taistelusta naisten oikeuksien parantamiseen.
Oikeusjärjestelmän perusteellinen uudistaminen oli virhe lukuisine uusine lakeineen. Samalla instituutioiden luomista ei otettu tosissaan.
YK:n kehityshankkeet epäonnistuivat vaikeissa olosuhteissa.
Maalle valittiin heikkoja johtajia, ja naapurivaltioiden Pakistanin, Iranin ja Venäjän vihamielisyys aiheutti ongelmia.
Puheet, joiden mukaan kaikki 20 vuoden työ on valunut hukkaan, ovat kuitenkin epätosia.
Kaikesta huolimatta paljon myönteistä kehitystä saatiin aikaan, mikä näkyy muun muassa elintason jyrkkänä nousuna. Länsimaiden kärsimättömyys ja nopea vetäytyminen vain vesitti sen jatkumisen. Vaikka rahaa paloi miljardeja, maassa olisi pitänyt olla länsimaisia joukkoja tukemassa kehitystä vielä vuosia.
Operaatio mahdollisti sen, että terroristijärjestö al-Qaidasta päästiin eroon.
Kokonainen sukupolvi afganistanilaisia poikia ja tyttöjä sai mahdollisuuden maistaa vapaata elämää.
Naiset pääsivät 20 vuoden ajan opiskelemaan ja tekemään töitä, osallistumaan politiikkaan.
Afganistanilaiset pääsivät paitsi terveydenhuollon piiriin myös kouluun. Afganistanilaisten naisten opiskelu on keskeistä maan jälleenrakennuksen kannalta, vaikka tutkinto ei heti takaisikaan työpaikkaa ja vapautta. Tärkeintä on koulutuksen tuoma tietoisuus.
Koulujen lisäksi oppia antoivat myös vapaat tiedotusvälineet.
Infrastruktuuria rakennettiin, eikä sitä tuhottu, kun moni kaupunki antautui taisteluitta. Avoin kaupunki on parempi ajatus kuin tiilikasa. Taleban on myös muuttunut hieman, kun se sallii nyt esimerkiksi televisionkatselun, jopa tanssin ja musiikin joissain paikoissa.
Muutoin Afganistanissa vallitsevat patavanhoilliset asenteet ovat osa kansan perimää. Niitä ei ulkopuolinen muuta. Vain suurimmissa kaupungeissa eliitti ja pieni keskiluokka elelivät jonkinlaista “länsimaista” elämää, muut eivät.
Suomi tiivisti yhteistyötä
Naton kanssa
Afganistanin-operaatiossa kaksi suomalaista rauhanturvaajaa kaatui ja kymmeniä haavoittui. Psyykkisesti sairastuneiden määrästä ei ole tietoa.
Kysymystä kriisinhallinnan tehokkuudesta on kuitenkin tarkasteltava monesta näkökulmasta. Kriisinhallinta on tärkeä osa Suomen ulkopolitiikkaa, lisää puolustusvoimien ammattitaitoa ja luo kansalaisille kuvaa suomalaisten sotilaallisesta osaamisesta.
Osallistumalla operaatioihin Suomi toivoo pystyvänsä rakentamaan niin sanottua lojaalisuusvelkaa, joka pahana päivänä voitaisiin maksaa Suomelle osoitettuna tukena.
Poliitikoilta kuulee usein, että aseelliset konfliktit on pidettävä niin kaukana Suomen rajoista kuin mahdollista. Eri alueiden epävakaus heijastuu lisääntyvinä kustannuksina tuonnista riippuvaisen Suomen kauppaan. Hädänalaisia tuleekin päättäjien mukaan auttaa ensisijaisesti paikan päällä. Siksi Suomi on mukana sammuttamassa kriisejä.
Sotaa pakenevia ihmisiä pyrkii myös Suomeen, joka on sitoutunut sekä auttamaan ihmisiä paikan päällä että vastaanottamaan pahimmassa hädässä olevia. Taloudellis-poliittisten paineiden vuoksi velvollisuus halutaan täyttää mahdollisimman kustannustehokkaasti. Kriisinhallintaoperaatio on yksi keino yrittää täyttää nämä vaatimukset.
Kun poliittinen johto tekee päätöksen operaatioon osallistumisesta, puolustusvoimat pyrkii saamaan missiosta mahdollisimman suuren hyödyn kansallista puolustusta varten, sillä puolustusvoimien ensisijainen tehtävä ei ole kansainväliseen sotilaalliseen kriisinhallintaan osallistuminen.
Merkittävin hyöty on koko puolustusvoimien organisaation saama kokemus suunnittelusta, johtamisesta, huollosta ja monikansallisesta yhteistoiminnasta sekä erilaisten koneiden, välineiden ja materiaalien toimivuudesta taistelukentällä. Kokemuksia sovelletaan kansalliseen koulutukseen, ja niitä voidaan käyttää omien puolustushankintojen apuna.
Kaikki hyöty ei ole rahallisesti mitattavissa, kuten suomalaisten taistelijoiden osoittama ammattitaito haastavissa olosuhteissa.
Suomen sotilaallinen osaaminen saattaa toimia sekä luottamusta lisäävänä elementtinä kumppanimaille että pelotteena mahdollisille vastustajille.
Suomalaisten toiminta kriisinhallintaoperaatioissa vaikuttaa myös Suomen kansalaisten näkemykseen puolustusvoimista. Suomen johdon tulisikin kertoa kunkin operaation tavoitteet riittävän selvästi, jotta kansalaiset ymmärtäisivät, miksi konfliktiin otetaan osaa.
Operaatioihin osallistumista koskevan päätöksenteon perusteista ei Suomessa voida oikein puhua vapaasti.
Natoa ei uskalleta mainita nimeltä, ellei operaatio ole YK:n valtuuttama. Moni pelkää leimautuvansa Nato-intoilijaksi. Sotilaallista kriisinhallintaa ei haluta myöskään sekoittaa sotaan, vaikka lähes kaikissa uusimmissa kriisinhallintaoperaatioissa joukot ovat selvästi osapuolena konfliktissa.
uutiskirje 
