Vuonna 2006 Daniel Craig ja Casino Royalen taustavoimat palauttivat hieman kulahtaneen James Bondin uskottavuuden. Elokuvan alun brutaali väkivalta ja lennokas parkour-henkinen takaa-ajo esittelivät 2000-luvun salaisen agentin, jolle on ihan sama, saako hän vodkamartininsa ravistettuna vai sekoitettuna.
Vuoden 2012 Skyfallissa ja sitä 2015 seuranneessa Spectressä valotettiin ensi kertaa vuonna 1962 alkaneessa elokuvasarjassa päähenkilön taustaa.
Ja nyt vihdoin 1,5 vuoden koronaviipeen jälkeen näemme James Bondin, jolla on sittenkin tunteet.
No Time To Die päättää Craigin tähdittämän viiden Bond-elokuvan sarjan niin uljaasti kuin uskallettiin odottaa ja toivoa. Skyfall oli ilmestyessään koko sarjan paras teos. Uusin elokuva nousee vähintään sen rinnalla, menee ehkä ohikin, sillä No Time To Diessa on näyttävän rymistelyn lisäksi niin paljon yllätyksiä ja vaihtelevia sävyjä, että ei koskaan 007:n pian 60-vuotiaassa historiassa.
Casino Royalessa koko Bond-sarja käynnistettiin uudelleen. James Bond ei sen alussa edes ollut 00-agentti, jolla on ”lupa tappaa”.
Craigin viisi Bondia muodostavat kokonaisuuden, jonka loput langat solmitaan viimeisessä osassa. Toiminta räjähtää käyntiin alkutekstejä edeltävässä jaksossa Casino Royalessa kuolleen Vesper Lyndin haudalla. Rikollisjärjestö Spectre on vielä tuhoamatta ja Bondin arkkivihollinen Ernst Stavro Blofeld pystyy ohjaamaan sitä huipputurvallisesta vankilasta käsin.
Uutta ja vanhaa
Uusin elokuva on yhtä aikaa moderni ja perinnetietoinen.
Aivan uutta on, että Bond-elokuvassa on oikeasti ahdistavia elementtejä ja jopa kauhuelokuvan piirteitä. Uutta on sekin, että Bond löytää sisältään tunteita, joita ei ole koskaan aiemmin kokenut. Lähellä on sekin, että salaisen agentin silmät kostuvat kyynelistä.
Aiemman neljän osan tapaan tässäkään elokuvassa ei ole Bond-tyttöjä vain silmänilona. Naiset ovat James Bondin vertaisia toimijoita. Lashana Lynch tekee pätevää työtä uutena 00-agenttina ja Ana de Armas on hurmaava taistelija Kuubaan sijoittuvassa jaksossa. Kovapotkuiselle Palomalle olisi suonut elokuvassa enemmänkin tilaa.
Léa Seydoux palaa Spectrestä tuttuun Madeleinen rooliin. Juuri hänellä on varattuna James Bondille elämänsä yllätys.
Maailma pelastettava vielä kerran
Klassisista Bondeista muistuttaa No Time To Dien pääjuoni. Siinä tavoitellaan biologista asetta, joka vaikuttaa uhreihinsa näiden DNA:n perusteella. Vielä kerran James Bondin on kohdattava yksinäiseltä saarelta operoiva mielipuoli, jonka tarkoituksena on tuhota maailma tai ainakin suuri osa siitä. Tunteet jylläävät hänenkin vaikuttiminaan.
Elokuvan ainoa isompi miinus tulee siitä, että Rami Malikin esittämä pääkonna Luytsifer Safin on niin vaisu ja hänen suuri suunnitelmansa jää ilman kunnollisia perusteluita.
Ei tämä tähän jää
Uusille Bond-elokuville on tehnyt hyvää, että ohjaajat eivät ole meritoituneet nimenomaan toimintaelokuvien tekijöinä. Kaksi edellistä ohjanneen Sam Mendesin taustalla oli draamaelokuvia ja No Time To Dien ohjanneen Cary Joji Fukunagan tunnetuin työ oli True Detective -tv-sarjan loistava ensimmäinen kausi.
Poikkeava tausta näkyy elokuvien kekseliäisyytenä ja päähenkilön syventämisenä, vaikkakin toinen kerta oli Mendesille liikaa. Spectre on Craigin Bondeista huonoin.
No Time To Die kantaa helposti pitkän 2,45 tunnin kestonsa. Siinä on parasta toimintaa, mitä suurella rahalla ja satojen ammattilaisten osaamisella saa, mutta myös paljon hiljaisia hetkiä ja riittävästi huumoria. Ja myös aitoa jännitystä, koska tällaiset elokuvat ovat muuttuneet niin arvaamattomiksi. Päähenkilötkin voivat kuolla.
Daniel Craig jättää upean Bond-perinnön, mutta ei tämä tähän jää. Pääosan esittäjä vaihtuu, mutta lopputekstien jälkeen valkokankaalla lukee tuttu lause: James Bond will return.
Sitä ennen tehdään vielä kerran kunniaa perinteille, kun kaiuttimista kajahtaa Louis Armstrongin laulamana We Have All The Time In The World niin kuin elokuvassa Hänen majesteettinsa salaisessa palvelussa vuonna 1969, jossa myös jahdattiin Spectreä ja Blofeldia. Ja jossa James Bond rakastui aidosti.
uutiskirje 
