”Jo riittää passiivisten isien paapominen”
Vaalean puutalon ovelle johtaa värikkäiden lyhtyjen rivistö. Lasikuistin oveen on teipattu punamusta juliste. Isä: Näkymätön. Käy sisään!
Pienperheyhdistyksen talossa Helsingin Toukolassa on alkamassa seminaari, jossa lastensa elämästä kadonneita isiä ei paapota. Seminaarin takana on yksin lastaan odottavien vertaistukiryhmästä alkunsa saanut Äitien iskujoukko Tuike.
Iskujoukon äidit saivat tarpeekseen siitä, että äidin harteille kasaantuu vastuu paitsi lapsista, myös miehen isyydestä. Äitejä kehotetaan pehmentämään isän tietä isyyteen; kannustamaan ja kiittämään.
Peppi Pitkätossu on heidän mielestään ihan hauska roolimalli, mutta oikeassa elämässä äidit eivät jaksa kantaa ihan kaikkea, kuin Peppi hevostaan.
– Isän on kannettava vastuu vanhemmuudestaan, vaativat Anna Airikkala, Niina Kivelä, Kristiina Manner ja Eve Mantu. He ovat totaaliyhäreitä eli huolehtivat perheestään yksin ilman toista aikuista.
Yksin he myös joutuvat kohtaamaan lapsiensa isänikävän ja vastaamaan mahdottomaan kysymykseen:
– Miksi mun isi ei halua tavata mua?
Ketä
kiinnostaa?
– Se mitä tutkitaan ja mitä ei tutkita, kertoo aika paljon siitä, mitä pidetään tärkeänä, sanoo Eve Mantu, Tuike-ryhmän perustaja.
– Kukaan ei ole perusteellisesti tutkinut, kuinka paljon etäisät lapsiaan tapaavat. Mitkään tilastot eivät myöskään kerro, kuinka moni äiti odottaa lastaan yksin.
Myös Yhden vanhemman perheiden liiton (ent. Yksin- ja yhteishuoltajien liitto) puheenjohtaja Bodil Rosengren ihmettelee vähäistä kiinnostusta etävanhempien vanhemmuutta kohtaan.
– Jos minä jättäisin joku päivä hakematta taaperoni päiväkodista, puhelin alkaisi soida ja sosiaalitanttojen armeija olisi heti ovellani. Jos etäisä jättäisi hakematta, kukaan ei välittäisi, se olisi ihan samantekevää.
Rosengren on itse ollut myös etä-äiti.
– Kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, miten vanhemmuuttani hoidan; tietojani ei ollut lasten koulupapereissa tai missään.
Tämän kokemuksen myötä Rosengrenissä syttyi kiinnostus selvittää kadonneen etävanhemman arvoitus; mihin ja miksi vanhempi katoaa.
Miksi isä
katoaa?
Kattavia tilastoja ei ole, mutta eri tilastoja tarkastelemalla ja mutu-tuntumalla Bodil Rosengren arvioi, että 20-30 prosenttia etävanhemmista ei tapaa lapsiaan käytännössä ollenkaan.
Kadonneen vanhemman sijaan voitaisiin puhua suoraan isistä, koska yksinhuoltajien ehdoton enemmistö on naisia. Yksinhuoltajaisä on edelleen harvinaisuus, sillä alle kolmessa prosentissa lapsiperheitä lasten kanssa asuu pelkästään isä.
Rosengrenin mielestä olisi tärkeää ymmärtää, mitkä syyt johtavat siihen, että isä katoaa lastensa elämästä. Ilmiön ymmärtäminen ei tarkoita sen hyväksymistä tai isän paapomista, hän muistuttaa.
– Yksi riskitekijä on se, etteivät isä ja äiti asu yhdessä silloin, kun lapsi syntyy. Samoin riitaisa ero ja pitkät välimatkat kasvattavat tätä riskiä.
Rosengren kertoo ystävästään, ruotsalaisesta miehestä, jolle oli itsestään selvää luoda kiinteä suhde poikaansa, vaikka suhde lapsen äitiin olikin kariutunut jo ennen pojan syntymää.
– Asenneilmasto on Ruotsissa erilainen, siellä paheksutaan voimakkaasti isää, joka hylkää lapsensa, sanoo Rosengren.
Suomessa häipyminen lapsen elämästä tai maksamattomat elatusmaksut eivät tunnu kiinnostavan juuri ketään.
Lapset laitokseen
kasvamaan?
Välillä on nostettu esiin ajatus siitä, että vanhemmat pitäisi pakottaa olemaan lastensa kanssa. Bodil Rosengren epäilee ettei sekään olisi lapsen kannalta hyvä ratkaisu.
– Vanhemmuuden on lähdettävä vanhemman omasta halusta olla vanhempi lapselle. Vanhemmuus lähtee kiintymyssuhteesta, joka syntyy pikkuhiljaa.
– Jos lastaan ei edes tapaa, miten kiintymyssuhde voi syntyä, yleisössä ihmeteltiin.
– Jos isällä on oikeus kasvaa isyyteen omaan tahtiinsa toteutettuaan ensi itseään, eikö saman tien voitaisi perustaa laitos, johon lapset laitetaan kasvamaan, kunnes täyttävät 18, heittää Niina Kivelä.
– Siihen asti minäkin voisin toteuttaa itseäni ja kaikki haaveeni, matkustella ja harrastaa villiä seksiä.
Kivelä peräänkuuluttaa yhtäläisiä vanhemman velvollisuuksia niin isälle kuin äidillekin.
– Vaikka lapsi biologisesti syntyy äidistä, on lapsi yhtä lailla myös isänsä lapsi.
Lapsi kärsii
tuuliviiri-isyydestä
Se, mikä aikuiselle on velvollisuus, on lapselle oikeus. Anna Airikkala nostaa monessa kohtaa esiin lapsen oikeuden isään.
– Missä ovat lapsen oikeudet, jos isä tulee ja menee? Eikö se tuo hirveän epävarmuuden tunteen lapsen elämään, hän ihmettelee.
Toiset isät eivät ole isiä ollenkaan, toiset taas silloin kun huvittaa. Tästäkin syytetään äitiä, huomautetaan yleisöstä; mitäs ei ole osannut valita lapselleen kunnollista, vastuuntuntoista isää.
– Lapsi imee ympäristöstä kaiken, myös äidin tunteet. Olisi tärkeää, että homma toimii niin, että myös äidillä on hyvä fiilis siitä, miten vanhemmuus on järjestetty. Kun isä tulee kuin sirkus kaupunkiin, kerran vuodessa, se voi äidin mielestä olla ahdistavaa, pohtii Niina Kivelä.
– On raskasta kantaa vastuu paitsi omasta suhteestaan lapseen, myös isän suhteesta lapseen. Jos isä ei itse koskaan soita ja sovi tapaamista, vaan se on aina äidin vastuulla.
– Lähivanhemman jaksamisen kannalta on tärkeää keskittyä omaan arkeen niin, ettei ole riippuvainen toisen toilailuista tai petetyistä lupauksista, muistuttaa Rosengren.
– Lähivanhempi voi mahdollistaa tapaamisia, mutta isyyden kaupittelu pakenevalle isälle on yhtä mahdotonta kuin työntää hammastahnaa taksin tuubiin.
– Yhteiskunnan tehtävä on sanoa vanhemmille; tämä on teidän lapsi, josta teillä on vastuu. Lasten oikeudet ovat kiinni aikuisten toiminnasta.
Kun isä suhtautuu vanhemmuuteensa kuin tuuliviiri, siitä kärsii eniten lapsi. Yksi äiti kertoo 19-vuotiaasta pojastaan, joka ei odota isältään enää mitään muuta kuin juridista oikeutta olla isänsä lapsi.
– Isä on pojassa sellainen kylmä kohta, sanoo äiti.
Miehennälkä
näkyy
– Yhdistyksen lastenkerhoissa huomattiin 90-luvulla, miten lapset kerääntyivät muutamien miesohjaajien ympärille. Heidän sylinsä olivat aina täynnä, kertoo Pienperheyhdistyksen mieskaveritoimintaa ohjaava Pekka Puukko.
Pienperheyhdistys kouluttaa ja välittää mieskavereita lapsille, joiden elämästä isä syystä tai toisesta puuttuu. Tällä hetkellä toiminnassa on mukana reilut sata vapaaehtoismiestä, jotka toimivat kavereina 130:lle lapselle.
Kysyntää mieskavereista on enemmän kuin yhdistys pystyy tarjoamaan.
– Me haemme koko ajan toimintaamme lisää kunnollisia miehiä. Joita siis on olemassa!
Paikalla olevalle äitijoukkoa naurattaa.
– Perhe, josta isä puuttuu on tietenkin ihan täysi perhe, Puukko huomauttaa.
– Silti äiti voi kokea, että lapsen elämästä jää puuttumaan jotain, se miehinen näkökulma.
Mieskaveri antaa lapselle turvallisen ja luotettavan suhteen aikuiseen mieheen. Ei ole mikään vähäpätöinen asia nähdä, että mies toimii vastuuntuntoisesti, hoitaa arkisia asioita ja on kiinnostunut lapsesta. Ja ettei nainen ole ainoa vastuunkantaja.
Näkymättömän
isän päivä
Anna Airikkalan, Niina Kivelän, Eve Mantun ja Kristiina Mannerin iskujoukko on tehnyt rintamerkkejä, joiden tekstit naurattavat ja provosoivat: Itsekäs spermavaras, Täysin holtiton, Totaaliyhäri ja Vitun marttyyri. Tekstit eivät ole tuulesta temmattuja, vaan itse koettua ja kuultua.
Huumori ja vertaistuki ovat selviytymiskeinoja silloin, kun arki on musertaa alleen. On pakko osata nauraa myös itselleen, jos kantaa takissaan rintamerkkiä, jossa lukee ”Etsin elättäjää”.
Seminaarin jälkeen iskujoukko istuu keittiössä syömässä pizzaa ja juomassa limsaa. Nauravatkin vielä, mokomat, eivätkä vaikuta ollenkaan marttyyreilta. Täysin holtintonta menoa siis.
Kadonneen isän arvoitukseen ei seminaarissa löytynyt vastausta. Ajatuksia ja kysymyksiä jää leijumaan ilmaan. Miksi vastuu isän vanhemmuudesta on äidillä? Mitä asialle voisi tehdä ja kenen pitäisi tehdä?
Ehkä jokavuotinen Näkymättömän isän päivä toisi näkymättömän päivänvaloon?
uutiskirje 
