Yhdysvaltojen vasemmistolaiset keskustelijat uskovat muutoksen mahdollisuuteen
Finanssikriisi on heikentänyt kaikkialla maailmassa uusliberalistisia virtauksia. Valtion vahvaa puuttumista markkinoiden toimintaan kannatetaan yhä laajemmin. ”Me olemme nyt kaikki sosialisteja”, julisti amerikkalainen Newsweek-lehti äskettäin kannessaan. Harva poliitikko tai ekonomisti on kuitenkaan kääntynyt todelliseksi sosialistiksi. Pikemminkin he katsovat valtiota tarvittavan tilapäisesti kapitalismin pelastamiseen.
Yhdysvalloissa käydään kuitenkin keskustelua myös aatteellisen sosialismin ympärillä. Maan luetuin mielipidelehti, vasemmistohenkinen The Nation on perustanut internetiin foorumin ”Reimagining Socialism” (sosialismin uudelleenkuvittelua), jossa arvostetut tutkijat ja yhteiskunnalliset keskustelijat pohtivat, olisiko uudenlaiseen sosialismiin nyt mahdollisuuksia.
Avauskirjoituksen laatineet Barbara Ehrenreich ja Bill Fletcher Jr. uskovat, että edistyksellisillä voimilla olisi tilaisuus ottaa aloite käsiinsä, koska luottamus kapitalistiseen eliittiin on murentunut. Ongelmana on kuitenkin se, että mitään valmista uudenlaisen yhteiskunnan mallia ei ole.
Sosialismia tarvitaan, koska suunnitelmallisuutta vieroksuvat markkinaliberalistiset opit eivät ole toimineet.
Sellainenkaan ei tosin takaisi onnistumista: etujoukkoja täydellisine suunnitelmineen on sosialismin historiassa tähänkin mennessä riittänyt. Silti myöskään ilman minkäänlaista suunnitelmaa ei voida edetä. Sosialismia tarvitaan Ehrenreichin ja Fletcherin mukaan juuri siksi, että suunnitelmallisuutta vieroksuvat markkinaliberalistiset opit eivät ole toimineet.
”Sosialismin ydinajatus pätee yhä: Että ihmiset voivat kokoontua ja keksiä ratkaisuja ongelmiinsa kollektiivisesti. Että meidän täytyy hallita omaa kohtaloamme – ei markkinoiden tai kapitalistien tai ylisuunnittelijoiden eliittiryhmän.”
Osuustoimintaa ja
kansankokouksia
Ehrenreich ja Fletcher puhuvat osallistavan demokratian puolesta. Siitä on kokemuksia kansalaisoikeusliikkeestä, naisliikkeestä, työväenliikkeestä ja osuustoiminnallisista yrityksistä, joissa parhaimmillaan kaikkia ääniä kuunnellaan ja osanottajat tulevat yhtäläisesti huomioiduiksi. Mutta kuinka tällaista voitaisiin soveltaa miljoonien tai miljardien ihmisten asioista päättämiseen?
Brasiliasta löytyy myönteisiä kokemuksia osallistavasta demokratiasta ainakin suhteellisen isossa mittakaavassa: esimerkiksi Porto Alegren kaupungissa budjetista saavat päättää kaikki ja hyvinkin yksityiskohtaiset päätökset viedään äänestettäviksi lähiöihin. Fletcher ja Michael Albert ovat kehittäneet osallistavan talouden mallin, joka perustuu kansankokouksiin ja niiden verkostoitumiseen.
Kirjoittajat nostavat esikuvaksi myös Barack Obaman presidentinvaalikampanjan ympärille syntyneen kansalaisliikehdinnän. Siinä oli heidän mukaansa sellaista energiaa ja solidaarisuuden henkeä, jota myös osallistava demokratia ja talous toimiakseen vaatisivat.
Liikkeelle
nykyongelmista
Suomessakin vuosi sitten vieraillut sosiologi Immanuel Wallerstein korostaa niin ikään oikeanlaista organisoitumista sekä vaihtoehtojen kehittelyä. Wallerstein ennustaa kapitalismin luhistuvan 20–40 vuodessa sisältäpäin sen tullessa kannattamattomaksi kapitalisteille itselleen.
”Ja jos vasemmistolla ei ole suunnitelmaa tälle keskipitkälle aikavälille, kapitalismin korvaava maailmanjärjestys tulee olemaan jotakin pahempaa, todennäköisesti paljon pahempaa kuin se kauhea järjestelmä, jossa olemme eläneet viimeiset viisi vuosisataa”, Wallerstein varoittaa artikkelissaan.
Liikkeelle on kuitenkin lähdettävä tämän hetken ongelmista, kuten työttömyydestä, ihmisten heikentyneestä toimeentulosta ja asunnottomuudesta. Muuten vasemmisto ei pysty luomaan mitään merkityksellistä yhteyttä suurimpaan osaan ihmisistä, Wallerstein painottaa.
Lyhyellä aikavälillä vasemmistolaisten kansalaisliikkeiden kannattaa Wallersteinin mukaan tukea Obamaa, mutta samalla voimakkaasti painostaa tätä tavoitteidensa tueksi. Tähän tapaan on toimittu Brasiliassa, jossa esimerkiksi radikaali Maattomien työläisten liike on ollut varovaista linjaa vetäneen vasemmistopresidentin Lula da Silvan takana, mutta myös lobbannut ja tarvittaessa arvostellut tätä ankarasti.
Pitemmälle aikavälille Wallersteinillakaan ei ole esittää yksityiskohtaista toimenpideohjelmaa, mutta hän kehottaa ihmisiä organisoitumaan ”tuhannella tasolla ja tuhannella tavalla” tavoitteiden puskemiseksi eteenpäin. Hän patistelee myös kokeilemaan ”kaikenlaisia uusia rakenteita, jotka edistävät globaalia oikeudenmukaisuutta ja ekologista kestävyyttä”.
Samoin Ehrenreich ja Fletcher korostavat, että demokraattisia organisoitumismuotoja on kehiteltävä epäonnistumisten uhallakin.
Mallia
etelästä
Lähes jokainen kirjoittaja mainitsee Latinalaisen Amerikan viimeaikaisen kehityksen. Yhdysvaltojen tiukassa kontrollissa aiemmin ollut ”takapiha” on nyt edistyksen eturintamassa.
”Etelä-Amerikan yhteiskunnalliset liikkeet haastoivat sääntelyn purkamisen ja yksityistämisen paljon tehokkaammin kuin mihin organisoituneet työläiset ovat pystyneet Pohjois-Amerikassa tai Länsi-Euroopassa”, toteaa toimittaja-kirjailija Tariq Ali.
Hän muistuttaa, että muutos lähti liikkeelle nimenomaan kansalaisaktivismista ja ilmeni vasta sen seurauksena politiikan ylätasolla. Itsenäinen organisoituminen meni pisimmälle Argentiinassa, jossa syntyi talousromahduksen myötä työläisten itsehallintokokeiluja, tehtaiden valtauksia ja alueellisia neuvostoja.
Monissa maissa valtaan nousi hallituksia, joiden Ali sanoo edustavan uudenlaista radikaalia sosiaalidemokratiaa, esimerkiksi Venezuelassa, Boliviassa, Ecuadorissa ja Paraguayssa. Talouselämässä ne painottavat valtion lisäksi pienten osuustoiminnallisten yritysten roolia.
Alin mukaan nämä suositut hallitukset ovat myös murtaneet Kuuban eristettyä asemaa ottamalla vastaan sen apua terveydenhuollon ja koulutuksen kehittämisessä. Hän toivoo, että Kuuba vuorostaan oppisi uusilta liittolaisiltaan poliittista moniarvoisuutta.
Ali arvelee, että Latinalaisen Amerikan kaltaista liikehdintää on odotettavissa myös Yhdysvalloissa. Siellä se merkitsisi kasvavaa painetta muun muassa kunnollisen julkisen terveydenhuollon järjestämiseksi, koulutukseen panostamiseksi ja sotilasmenojen vähentämiseksi.
Vastarinnan viriämistä povaa myös sosiologian professori John Bellamy Foster. Nyt eri puolilla maailmaa kuohuu, mutta finanssimaailman maanjäristyksen keskuspaikassa Yhdysvalloissa ei merkittävää kansalaisvastarintaa ole. Tilanne voi kuitenkin muuttua samaan tapaan kuin vuoden 1929 talousromahduksen jälkeen, Foster ennustaa. Tuolloin työväenliike oli aluksi hyvin heikko, kunnes työttömyyden kärjistyttyä koettiin vuonna 1934 suuri lakkoaalto ja syntyi esimerkiksi ammattiliitto CIO.
”Suunnitelmia
on tuhansittain”
Minkä sortin sosialismia mahdollisessa uudessa radikaalissa kansalaisliikehdinnässä sitten tavoiteltaisiin? Useimmat keskustelijat puhuvat vain väljästi tasa-arvosta, yhteisöllisyydestä ja ekologisesta kestävyydestä. Tutkija Mike Davis ennustaa, että vakava keskustelu strategiasta ja ohjelmasta käynnistyy vasta sitten, kun vastarinta kaduilla on ensin alkanut.
Tutkija ja ilmastoaktivisti Bill McKibben ei ole varma, miten suhtautua sosialismin käsitteeseen. Hän muistuttaa, että niin markkinaliberalismi kuin sosialismi juontavat juurensa aikaan, jolloin keskeinen kysymys oli talouskasvu ja sen hedelmien jakaminen. Nyt isoimpana ongelmana on ympäristökriisistä selviytyminen.
McKibben päätyy kuitenkin siihen, että niin talous- kuin ympäristökriisiinkin on viime kädessä johtanut hyperindividualismi. Niinpä tarvitaan paluuta yhdessä tekemiseen ja solidaarisuuteen. ”Näimme siitä vilauksia Obaman kampanjassa, mikä oli vähintään yhtä mielenkiintoinen ilmiö kuin mies itse. Toivon, että näemme monia sellaisia vilauksia tulevina vuosina.”
Toimittaja-tietokirjailija Rebecca Solnit puolestaan kiinnittää huomiota siihen, että sosiaalisesti oikeudenmukainen ja ekologisesti kestävä elämäntapa on monissa paikallisissa pienyhteisöissä jo todellisuutta. Esimerkiksi luonnonmukaisen ja yhteisöllisen maatalouden Solnit näkee toimivana kapinointina monikansallisten yhtiöiden hallitsemaa ruuantuotantoa vastaan.
Ehrenreichin ja Fletcherin kysymykseen ”Onko meillä suunnitelma?” Solnit vastaa, että niitä on tuhansittain. ”Vallankumous on olemassa pieninä palasina kaikkialla, mutta pisteiden yhdistämiseksi ei ole tehty paljon.” Vaikka nyt tarvitaan valtiota korporaatioiden ja markkinoiden aiheuttamien suurten tuhojen korjaamiseen, todellisen muutoksen Solnit uskoo alkavan ruohonjuuritasolta.
Solnitin kollega Doug Henwood epäilee tätä haikailusta takaisin menneeseen elämänmuotoon ja muistuttaa, että monimutkaisessa nyky-yhteiskunnassa tarvitaan myös valtiojohtoista politiikkaa. Hän ehdottaa muun muassa julkisten tai osuustoiminnallisten finanssilaitosten perustamista sen sijaan, että julkisella rahalla vain pelastetaan yksityinen pankkijärjestelmä.
Zeitgeist kyseen-
alaistaa kaiken
Toisenlaisen tulevaisuuden visioista keskustelu ei ole Yhdysvalloissa koko kansan puuhaa. Vaihtoehtoja etsitään kuitenkin muuallakin kuin vain vasemmistoälymystön piirissä.
Yksi esimerkki on Yhdysvalloista käsin maailmanlaajuiseksi levinnyt Zeitgeist-liike, joka pyrkii herättämään ihmisiä pohtimaan ajan henkeä ja kyseenalaistaa voiton maksimointiin perustuvan elämäntavan. Kritiikin kohteena ovat niin suuryhtiöt kuin valtiotkin, koko nykymuotoinen rahatalous, luonnonvaroista käytävät sodat, kuolemanrangaistus ja terrorismin vastainen taistelu.
Verkostomaisessa ja epämuodollisessa liikkeessä ei juuri käytetä sosialismin käsitettä, eikä sitä voi sijoittaa yksiselitteisesti oikeisto-vasemmisto-akselille. Silti sekin suuntautuu avoimesti ainakin nykymuotoista kapitalismia vastaan.
Liikkeen laajuutta on vaikea arvioida, mutta jotain kertoo se, että sen kansainvälisessä Facebook-ryhmässä internetissä on yli 113 000 jäsentä.
The Nation -lehden sosialismifoorumi: http://www.thenation.com/doc/20090323/ehrenreich_fletcher
uutiskirje 
