Näinä päivinä moni miettii, ketä äänestäisi jos aikoo äänestää. Valinta ei ole helppo, eikä äänestyspäätös itsestään selvyys. Brysselin ja Strasbourgin saleissa kokoontuvat euroedustajat eivät edusta maataan ja kansalaisiaan, vaan sitä parlamentin puolueryhmää, johon kuuluvat. Sinne valitsemme edustajia.
Mitä nämä puolueryhmät edustavat, on vaikea tietää. Eurooppalaisilla vasemmistopuolueilla on hyvin erilaisia käsityksiä yhteiskunnasta. Löytyy myös yhteisiä näkemyksiä ja yhteisiä traditioita. Osa niistä on sellaisia, joista tulisi päästä eroon.
Europarlamentin mahdollisuus vaikuttaa asioihin on rajallinen. Se on sitä myös Lissabonin sopimuksen voimaantulon jälkeen. Se mitä EU:ssa tapahtuu, riippuu olennaisesti 24-jäsenisen komission ratkaisuista. Komissaareihin ei kansanvalta ulotu. Parlamenttikaan ei voi heitä erottaa.
Demokratian puutteesta huolimatta EU-byrokratia päättää jo 80 prosenttia eri valtioissa voimaan tulevien lakien sisällöstä. Liittovaltiokehitys on EU:n ilmeinen kehityssuunta. Unionin suurvaltahaaveista ei ole epäilystäkään.
Esimerkiksi komission puheenjohtaja José Manuel Barroso kannattaa maanosan rajat ylittävää laajenemista. Hän on vakuuttunut myös siitä, että yhtynyt Eurooppa on mahtitekijä maailmassa ja että näin tulee ollakin.
EU:n johtajia kuunnellessa syntyy vaikutelma, että heidän roolinsa ja kutsumuksensa maailmassa onkin laatia säännöt muille. Myös omaa tietään kulkeville Kiinalle, Intialle, Brasilialle, Indonesialle ja Venäjälle. USA on oma lukunsa.
Voidaan kysyä, eikö EU:n sitten pitäisi vaikuttaa kansainväliseen kehitykseen? Vastaus on kyllä, mutta jäsenvaltioiden ja niiden kansalaisten etujen ajaminen on hieman toinen asia, kuin pyrkimys globaalin kehityksen johtavaksi voimaksi.
Jos näkökulma on tämä jälkimmäinen, niin väärä tilannearvio ja virheelliset valinnat voivat olla jäsenmaiden kannalta kohtalokkaita. Vanhan konsulttiviisauden mukaan ei tarvitse olla paras, kunhan on hyvä. Mutta 40 000 virkailijaa suoraan työllistävä unioni onkin eliittien projekti, jonka kansalaiset kustantavat. Tässä suhteessa ovat toteutuneet kaikki epäilyt ja arviot, joita ennen EU-jäsenyyspäätöstä esitettiin.
Tämä kaikki ”minun” EU-edustajani tulisi ymmärtää osallistuessaan elämääni koskevien päätösten tekemiseen. Hänen tulisi toimia etuoikeutetussa asemassaan diplomaattina, vakoilijana, tiedon välittäjänä sekä myös vaikuttajana niissä puitteissa, jotka EU:n puolueryhmittymät parlamentissa tarjoavat. Jollakin tavalla hänen tulisi jaksaa pitää mielessään, kuka hänen palkkansa ja kulukorvauksensa kustantaa. Brysselin ja Strasbourgin saleissa se on varmasti vaikeaa.
Vaikeaa oli myös sopivan ehdokkaan löytäminen. Ei siihen yhden puolueen lista riittänyt. Ihanne-edustajan koostamiseen tarvittiin henkilökuntaa kolmesta puolueesta. Ne puolueet olivat VL, SDP ja RKP. Vaalikone nosti peliin myös Vasemmistoliiton pahimman kilpailijan. Se ei ollut Vihreät.
Mahdolliselle lukijalle voin paljastaa, että ehdokkaan valinta osui Vasemmistoliiton edustajaan. Hänen käsityksensä EU:sta, talouspolitiikasta, sosiaalipolitiikasta ja yhteiskunnan kehityksestä olivat kutakuinkin samanlaiset kuin omani.
Energia- ja ilmastokysymyksissä samoilla linjoilla olevaa edustajaa ei Vasemmistoliiton listalta löytynyt. Sama puute ilmeni myös suhtautumisessa geenimuuntelun käyttöön kasvinjalostuksessa. Molemmat kysymykset ovat keskeisiä, kun ajatellaan globaalia kehitystä ja sen suhteen omaksuttavia strategioita. Molemmissa kysymyksissä toimitaan voimakkaiden uskomusten ja ideologioiden varassa.
Varauksista ja epäilyistä huolimatta toivon, että Vasemmistoliitto menestyy vaaleissa ja saa hyvän edustajan europarlamenttiin. Sellainen tarvitaan.
uutiskirje 
