Tuula-Liina Varis
Kansan Uutisten ja koko suomalaisen työväenlehdistön legendaarisimpia toimittajia oli Hilkka Ahmala, joka minun tullessani taloon 60-luvun puolivälissä toimi lehden ulkomaanosaston toimittajana yhdessä niinikään legendaarisen maineen saavuttaneen Olavi Laineen kanssa.
Ahmala oli huippuälykäs ja huippukriittinen – mm. silloisen SKP:n johtoporukkaa kohtaan – eikä pitänyt kynttiläänsä vakan alla. Hänellä oli räjähtävä temperamentti, ja sen sai kyllä tuta 22-vuotias ujo ja tappavan estoinen kesätoimittajakin. Yritin kerran illan uutisvuorossa metsästää lausuntoa joltakulta, en muista keneltä, mutta en onnistunut ja jotenkin lopetin puhelun kömpelösti tai epäkohteliaasti. Vai olinko aloittanut sen kömpelösti tai epäkohteliaasti? En enää muista.
Joka tapauksessa Ahmala kuuli avointen ovien kautta ulkomaanosastoon mitä puhuin ja ryntäsi kuin myrsky ja mylväys pöytäni ääreen. Hän ripitti minut perusteellisesti tyhmästä käytöksestäni ja neuvoi yksityiskohtaisesti, mitä korrekti puhelinetiketti edellyttää. Vapisin pelosta, mutta taisin oppia kerralla.
Mietin nykyisinkin usein, mitä Ahmala sanoisi.
Mitähän Ahmala sanoisi esimerkiksi toimittajalle, joka soittaa tuntemattomalle ihmiselle ja jättää soittopyynnön tämän vastaajaan ilmoittamatta sanallakaan, missä tarkoituksessa on kyseistä ihmistä tavoitellut.
Tällainen on nykyään ylen tavallista. Se on niin tavallista, että lehtiuutisessa saatetaan kertoa, ettei haastateltavaksi haluttu henkilö vastannut soittopyyntöön.
Ajatella, ettei soittanut, vaikka itse median edustaja käski! Oma vika, ettei saanut kantaansa näkyviin.
Ahmala ei varmaan olisi hyväksynyt tällaista puhelinetikettiä. Hän olisi varmaan sama mieltä kuin minä: se soittaa, jolla on asiaa, ja jos ei saa kiinni, soittaa uudestaan. Ei ole mitään sellaista virkaa tai yhteiskunnallista tehtävää, joka edellyttäisi, että haastateltavan pitäisi tavoitella toimittajaa, eikä varsinkaan itselleen tuntematonta toimittajaa, joka ei ole välittänyt edes kertoa asiaansa.
Suomen Journalistiliiton Journalisti -lehti on käsitellyt uusimmassa numerossaan ”hankalia haastattelijoita”, toisin sanoen huonosti käyttäytyviä toimittajia ja valokuvaajia. Kokemuksiaan törkeistä journalisteista kertovat kaksi Jokelan koululaista, kriisityöntekijä Tiina Taijonlahti, vankilanjohtaja Kaisa Tammi-Moilanen ja kirjailija Sofi Oksanen.
Juttu on alan ihmiselle masentavaa ja hävettävää luettavaa. Jokelan tragediaan liittyvää toimittajien käytöstä on julkisuudessa puitu paljon, mutta kriisityöntekijä Taijonlahti tietää tilanteen myös Estonian uppoamisen ja Kaakkois-Aasian tsunamin yhteydessä. Molemmissa katastrofeissa tarvittiin erityisen paljon kriisityöntekijöitä nimenomaan pitämään toimittajat erossa uhreista ja heidän omaisistaan.
Uskomattoman härskiä ja tomppelimaista oli toimittajan ja valokuvaajan käytös Vanajan naisvangeille tarkoitetussa yksikössä. Valokuvaaja, ”palkittu ja arvostettu mies”, ei totellut nimenomaista kuvauskieltoa, sai aikaan paniikin vankien keskuudessa ja käyttäytyi hävyttömästi, kun luvaton kuvien räiskiminen kiellettiin. Koko keikka meni myttyyn, ja kun kuvaaja ja toimittaja seuraavana päivänä tulivat uudestaan, kuvaaja käyttäytyi haastattelutilanteessa törkeästi ja loukkaavasti. Toimittaja puolestaan oli niin osaamaton ja tumpelo, että vankilanjohtajan piti esittää hänen puolestaan kysymyksiä vangeille. Vankilanjohtaja sanoi kohtaavansa jatkuvasti samantyyppisiä tilanteita: toimittajat ajattelevat, ettei vankilassa tarvitse olla hienotunteinen eikä kunnioittaa haastateltavaa.
Vankilanjohtaja Tammi-Moilanen on itse niin hienotunteinen, että arvelee kiireen olevan suurimpien ongelmien syynä. Typeryydestään ja törkeydestään ei kukaan voi kiirettä syyttää, hyvä käytös ei kuluta yhtään sen enempää aikaa kuin huonokaan.
Sofi Oksanen puolestaan on kohdannut toimittajia, jotka eivät ole lukeneet yhtään hänen kirjaansa, vaikka juuri sen tähden tulevat haastattelemaan, jotka eivät usko, kun hän sanoo, ettei halua puhua yksityisasioistaan, jotka panevat omat virheelliset historiakäsityksensä hänen suuhunsa, jotka ahdistelevat sukulaisia yhteishaastattelun toivossa, vaikka kirjailija on niistä selkeästi kieltäytynyt.
”Kerran eräs toimittaja avasi keskustelun sanomalla, että mitäs mä sulta nyt kysyisin”, kertoo Sofi Oksanen Journalistissa. Hän toivoo, että toimittaja tekisi edes viiden minuutin googlauksen perustaustatiedot hankkiakseen, ettei haastateltava joutuisi tekemään toimittajankin työtä.
Itselläni on vastaavaa kokemusta jo yli kymmenen vuoden takaa. Olin saanut tunnetun kirjailijan nimelle omistetun palkinnon, jonka kunniaksi pieni lehti oli lähettänyt nuoren naispuolisen toimittajan haastattelemaan minua. Siitä ei tullut yhtään mitään, tuntui, ettei tyttö edes tiennyt, kuka olin. Kysyin lopulta, tietääkö hän ylipäätään kuka ja mikä oli se henkilö, jonka kunniaksi palkinto on perustettu. ”Emmä kyl tiedä”, tyttö sanoi. Ennen kuin saatoin ruveta selvittämään omia tekemisiäni, minun on selvitettävä tälle ihmiselle myös erään keskeisen suomalaisen naiskirjailijan henkilöllisyys ja tekemiset.
Siinä kyllä tuli ihmetelleeksi, mistä kissa näitä kantaa sisään.
Aika usein haastateltava nykyään saa tehdä toimittajan työtä esimerkiksi silloin, kun haastattelu tehdään sähköpostitse, mikä sinänsä on virheiden ja väärinkäsitysten minimoinnin kannalta kätevää. Joskus taas tuntuu, että haastattelun tarkistettavaksi lähettänyt toimittaja ei ole viitsinyt edes yrittää saada julkaisukelpoista juttua aikaan; teksti vilisee virheitä ja huonoa kieltä ja jokainen suuhun pantu repliikki on kirjoitettava uudestaan. Mitäpä sitä turhaa, korjaahan haastateltava sen kumminkin.
Mitä suurempaa on mediavalta, sitä enemmän vallantäyteyttä ja ylimielisyyttä on myös journalistikunnassa. Se on ikään kuin luonnostaan lankeavaa. Tämä voi olla hyvä selitys, mutta se on huono puolustus. Tietämättömyys, typeryys, ylimielisyys ja huono käytös eivät ole mitään muuta kuin ammattitaidon puutetta. On koko median kannalta tuhoisaa, jos jotkut itsestään suuria luulevat röyhkimykset synnyttävät epäluottamusta, epäluuloja ja suoranaista vihaa koko ammattikuntaa kohtaan.
Täällä dinosauruspuistossa tulee joskus miettineeksi, vieläkö toimituksissa vallitsee sellainen kollegiaalisuus, että vanhempi ammattitoveri opastaa vastatullutta sellaisessakin käytännön työssä keskeisessä asiassa kuin asianmukaisessa käytöksessä. Vai ajatellaanko nykyään, että jokainen tehköön omat mokansa, mitä se mulle kuuluu?
Mitähän Ahmala siihen sanoisi?
Vanajan vankilanjohtaja on hyväkäytöksinen henkilö ja korostaa Journalistin haastattelussa myös hyviä kokemuksiaan. ”Monet toimittajat ovat syvästi sivistyneitä sekä päältään että sydämeltään. Monet osaavat olla juuri niin sensitiivisiä kuin kuuluukin.”
Ja tämä on ihan varmasti totta. Journalistin ammatti on hieno ammatti ja siinä toimii upeita, sivistyneitä ja valistuneita ihmisiä. Juuri sen takia ei joidenkin sääntöjen yläpuolelle itsensä korottaneiden röyhkimysten pitäisikään antaa pilata kaikkien mainetta. Se heikentää kunniallisesti ja asiallisestikin toimivien journalistien työn tekemisen edellytyksiä. Ikävien tapahtumien kieltäminen ja niihin syyllistyneiden puolustelu ja puhtaaksi peseminen on väärää kollegiaalisuutta.
Kollegiaalisuutta ja ammattikunnan sisäistä solidaarisuutta tarvitaan näinä aikoina kipeästi toisaalla, kun työantajapuoli on sanelupolitiikallaan kaappaamassa tekijänoikeuslain takaamia perustavia oikeuksia niin työsuhteessa olevilta kuin vapailta journalisteilta ja sitä kautta vakavasti heikentämässä journalistien ammatillista asemaa. Sanoma News ei ole ainoa konserni asialla.
Journalistien ammattikunnalla olisi nyt tulisen taistelun paikka.
Luultavasti Ahmala sanoisi olevansa samaa mieltä.
lehti 