Suomalaisen liikuntajärjestelmän kyky ihmisten liikuttamiseen ja urheiluttamiseen tukeutuu kolmeen peruspilariin eli vireään vapaaehtoistoimintaan, vahvaan liikunnan julkishallintoon sekä yksityisen sektorin yrityksiin. Väestön vaurastuessa kotitalouksien merkitys liikunnan rahoittajana on noussut keskeiseksi.
Suotuisiin vaikutuksiin vedoten liikunnasta ja urheilusta puhutaan myötäsukaisesti. Viime aikoina on korostettu yhtäältä lääketieteellisesti mitattavia liikunnan terveysvaikutuksia, jolloin ei ole vältytty yksilöiden syyllistämiseltä. Kriittiset tutkijat ovat puhuneet jopa asiantuntijavallan synnyttämästä terveysterrorismista.
Toisaalta etenkin huippu-urheilua on puettu markkinatalouden vauhdittajan kaapuun. Konsensushenkiseen liikuntakeskusteluun ei ole juurikaan mahtunut pohdintoja liikuntakulttuurin suurista haasteista.
Liikuntapoliittisen keskustelun syventäminen avaa aivan uudentasoisia näkymiä, joihin vastaamiseen vastuullisten päätöksentekijöiden kannattaa varautua.
Tulevaisuuden mittavista kysymyksistä ensimmäinen kohdentuu kansalaistoimintojen jatkuvuuteen. Mikäli suomalaisen yhteiskunnan luottamusverkostojen purkaminen jatkuu, niin välittämisen kulttuuriin perustuva toisten hyväksi tekeminen saattaa näivettyä myös liikunta- ja urheiluseuroista. Elinvoimaista seuratoimintaa ei kykene korvaamaan mikään muu toimijataho. Koettu turvattomuus ja toimeentulohuolet nakertavat ihmisten kaikinpuolista hyvinvointia.
Ympäristö on piirtämässä uudet rajat kaikelle yhteiskunnalliselle toiminnalle. Myös urheiluväen on etsittävä vaihtoehtoja jatkuvan kasvun politiikalle. Urheilun ja liikunnan kulutuskulttuureissa riittää kohennettavaa kohti kestävää kehitystä.
Urheiluorganisaatioiden on osoitettava, että ympäristökysymyksen suhteen ryhdytään sanoista tekoihin. Viimeistään ilmastonmuutos herättelee liikuntakulttuurista vastaavat ennakoimaan paitsi tulevien sukupolvien liikkumista myös yleisemmin elämisen edellytyksiä.
Kolmas haaste on julkisen sektorin resurssien riittävyys, jolloin katseet suuntautuvat erityisesti kuntiin.
Laman ja kiristyneen kuntatalouden oloissa ei ole varmaa, että liikunta ja urheilu mielletään yhdeksi hyvinvointipolitiikkamme osa-alueeksi. Rajallisten resurssien oloissa kuntatason tärkeimmäksi liikuntapoliittiseksi tavoitteeksi tulee asettaa edellytysten luominen laajojen kansalaispiirien liikkumiselle. Yhdyskuntarakenteessa tämän tulisi näkyä siten, että moottoreiden avulla matkaamista voitaisiin korvata joukkoliikenteellä ja lihasvoimalla.
Tasa-arvo on liikuntakulttuurin neljäs haaste. Perinteisesti liikunnan ja urheilun tasa-arvokysymyksiä on tarkasteltu kansallisissa puitteissa, joissa toki riittää tekemistä.
Kansainvälistyvässä maailmassa tasa-arvopohdintojen tulee ylittää valtiolliset rajat. Maahanmuuttajien liikunnan organisointipyrkimykset ovat vasta alkusoittoa työlle, jolla lisätään liikunnan ja urheilun tasa-arvoa maapallotasoisesti.
Viides liikuntapäättäjien kohtaama haaste on alati eriytyvän liikuntakulttuurin hallitseminen. Esimerkiksi urheilupiireissä yleinen puhe entistäkin ammattimaisemmasta tekemisestä ei vakuuta, mikäli rahat eivät yksinkertaisesti riitä. Rajanveto ammattimaisen markkinaurheilun ja vapaaehtoisuuteen perustuvan seuratoiminnan välillä ajankohtaistuu entisestään.
Jatkossa on pohdittava sitäkin, mihin verovaroja suunnataan. Tulevaisuuden rahanjako ei ole pelkästään liikunnan ja urheilun sisäinen kysymys. Niukkenevien resurssien myötä esimerkiksi urheilu ja hyvinvointiyhteiskunnan peruspalvelut saattavat kohdata samoilla rahalähteillä.
Suomalaisessa yhteiskunnassa kaivataan uudenlaista liikkumispohdintaa, jonka tulisi irtautua päivänpolitiikasta ja vaalikausista. Uudistuvien keskustelujen polttopisteissä olisivat laajat yhteiskunnalliset ilmiöt.
Erityisesti keskusteluihin kaivattaisiin muita kuin urheilun ja liikunnan sisäpiiriläisiä. Esitetyt viisi liikkumiskulttuurin suurta haastetta pakottavat ennen pitkää paitsi keskusteluihin myös toimiin.
lehti 