Pintaa syvemmältä
Iranin presidentti Mahmud Ahmadinejad on lähdössä New Yorkiin puhumaan YK:n yleiskokoukselle 23 syyskuuta. Hänen ensimmäinen puheensa tällä foorumilla on jäänyt legendaariseksi. Silloin hän puhui Mahdin (”shiiojen Messiaan”) kohta toteutuvasta ilmestymisestä, ja jälkeenpäin hän on itse väittänyt, että delegaatit näkivät sädekehän hänen yläpuolellaan puheen loppuessa.
Kyllähän myös USA:n silloinen presidentti George W. Bush uskoi Messiaan toiseen tulemiseen ja ymmärsi itsensä Jumalan tahdon toteuttajaksi, mutta ei hän sentään puhunut niistä asioista julkisesti.
Ahmadinejad sen sijaan ei kuuntele avustajiensa neuvoja, vaan puhuu, mitä mieleen juolahtaa. Tietyllä jännityksellä odotetaan, mitä arvovaltaiselta puhujakorokkeelta tällä kertaa kuuluu. Kaikki eivät kuitenkaan päästäisi Iranin presidenttiä maahan. Kongressin jäsen Ileana Ros-Lehtinen (jonka miehellä on suomalainen tausta) on kehottanut maansa hallitusta kieltämään Ahmadinejadin maahantulon.
Vaikka Ahmadinejad valitutti itsensä toiselle presidenttikaudelle, hänen asemansa on kotimaassakin heikko. Tämä on näkynyt parlamentissa tällä viikolla käydyssä keskustelussa uudesta hallituksesta. Ahmadinejad erotti edellisen hallituksensa loppumetreillä useat sen jäsenet, koska he olivat esittäneet eriäviä mielipiteitä hänen politiikastaan, mutta joutui kutsumaan heidät takaisin, koska olisi muuten joutunut pyytämään parlamentin luottamuslausetta.
Nyt hän on pyrkinyt ottamaan uuteen hallitukseensa ainoastaan kaikkein uskollisimpia kannattajiaan. Niitä löytyy varsinkin vallankumouskaartista. Puolustusministerikseen on poimittu kenraali Ahmad Vahidin, vaikka tämä on Interpolin etsintäkuuluttama osallisuudesta pommi-iskuun Argentiinan juutalaiskohteeseen. Iskussa kuoli 85 ihmistä.
Useampi uusi ministeriehdokas on sen sijaan tunnettu siitä, että ei ole saanut mitään aikaiseksi. Myös tällä kertaa on mukana mies, jolla on keksityt opinnäytteet ulkomailla, toinen samanlainen istui edellisessä hallituksessa.
Tämä tuntuu olevan Ahmadinejadin piirille tunnusomaista: väitteiden todenperäisyys ei ole millään tavoin olennainen. Oikeudenkäynneissä luetaan mitä mielikuvituksellisimpia tunnustuksia. Vaikka kaikki tietävät, että ne ovat syntyneet kidutuksen tuloksena, ne hyväksytään virallisena totuutena. Tällä ei ole mitään yhteistä todellisen totuuden kanssa.
Vallankumouskaartilaisille tämä sopii hyvin, sen sijaan ei kaikille hengen miehille. Suurajatollah Ali Montazeri, josta olisi tullut ajatollah Khomeinin seuraaja, ellei hänellä olisi ollut liian tiukat moraaliset kriteerit maan hallinnolle, arvosteli viime viikolla ankarasti nykyisiä johtajia:
”Tuntuu siltä, että jotkut viranhaltijat ovat eniten kiinnostuneita maallisten etujensa edistämisestä ja sen vuoksi ovat sulkeneet silmänsä, sydämensä ja sielunsa totuudelle, jonka he eivät halua nähdä ja kuunnella.”
”Toivon että vastuulliset viranomaiset palaavat väärältä tieltään ja palauttavat kansalle polkemansa oikeudet, korvaavat kansalle aiheuttamansa vahingot, eivät enää anna syyttömien ihmisten jäädä vankilaan päiväksikään ja välttävät oikeusvaltion saattamisen naurunalaiseksi lopettamalla näytösoikeudet ja häpeällisten ’tunnustusten’ lähettämisen radiossa ja televisiossa”, suurajatollah Montazeri jatkoi.
Montazerin puheenvuoro osoittaa, että eettisillä arvoilla ja argumenteilla edelleenkin on oma sijansa tässä islamilaisessa tasavallassa – joka ei tosin hänen mukaansa ole islamilainen eikä tasavalta – vaikka ei sitä juuri huomaakaan.
Hengen miesten komento ei ole ollut maalle hyväksi, mutta tässä tilanteessa Montazerin kaltaisten uskonnollisten johtajien kuunteleminen saattaisi tehdä hyvää. Ahmadinejad on tosin ääriuskovainen, mutta hän on Iranin johtajien piirissä poikkeus: hänellä ei ole teologista koulutusta, hän on liikenneinsinööri ja vallankumouskaartilainen.
Hänen aikanaan vallankumouskaartin valta maan hallinnossa ja taloudessa on kasvanut. Sen vahva asema perustuu osittain Saddam Husseinin käymään, Yhdysvaltain tukemaan kymmenvuotiseen sotaan Irania vastaan.
Ahmadinejadille maailma on täynnä vihollisia. Kun hän äsken vieraili parlamentissa, hän tuli turvamiesten saattamana. Tämä herätti parlamentissa suuttumusta – tällaisten vieraiden tulo ei ole sallittua ja viestii epäilyjä parlamentin jäseniä kohtaan. Presidentin poliittiset käytöstavat ovat siis varsin alkeelliset.
Hänen logiikkansa ei myöskään ole vakuuttavaa. Viikko sitten hän kertoi maan arvovaltaisimmalta puhujalavalta, Teheranin perjantairukouksessa, kesän mielenosoituksiin liittyneistä raaimmista tapauksista, että ne olivat vihollisvoimien järjestämiä. Hän tarkoitti järjestysvoimien yöllistä hyökkäystä Teheranin yliopiston opiskelija-asuntolaan, joka vaati viiden opiskelijan hengen, ja eräissä vankiloissa tapahtuneita kidutuksia, jotka ovat päättyneet kuolemaan.
”Iranin turvallisuus- ja sotilasvoimat ja maan tiedustelupalvelut eivät koskaan voisi syyllistyä tällaisiin häpeällisiin tekoihin”, hän vakuutti.
Pitäisikö siis uskoa, että maan poliittisen järjestelmän suojelijoiden ydinjoukkoon, vankiloiden kuulustelijoihin ja kiduttajiin, olisi soluttautunut järjestelmän vihollisia?
Kuinka silloin erottaisi oikeutetun ja oikeudettoman kidutuksen? Ja miten silloin voisi olla varma, ettei presidentti itse ole tällainen salavihollinen? Hänhän on vahingoittanut järjestelmän mainetta pahemmin kuin yksikään kiduttaja.
uutiskirje 