Kesä ei oikein ota alkaakseen ennen kuin mökin rantapolulla näkee rovastin iltakävelyllään. Rovasti kulkee hitaasti ja vakaasti pikimustassa, koko vartalon peittävässä takissaan, joka aika tavalla kiiltää, kuten tuollaisen köyhän seurakunnan vanhemmanpuoleisen prelaatin kauhtanan voi olettaakin kuluneisuuttaan kiiltävän. Puhuttelen rovastia arvostavasti joka kerran tavatessa, mutta se puolestaan ei piittaa minusta pätkääkään, jatkaa vain määrätietoista taivallustaan.
Oikeasti rovasti on kuoriainen, jonkin lajin sontiainen eli lantakuoriainen, eikä se taivalla maastossa huvikseen. Se on ekosysteemipalveluntuottaja, joka tuottaa ekosysteemipalveluja: hajottaa lantaa maaksi. Ilman lantakuoriaisia maailma kirjaimellisesti hukkuisi paskaan. Lantakuoriaiset ovat käyneet uhanalaisiksi samaa tahtia kuin karjan ulkolaidunnus on vähentynyt. Karja sontii yhtäkaikki sisätiloissakin, mutta sisällä sonnitussa lannassa ei kuoriainen viihdy.
Eihän meillä karjaa ole, mutta mökin maastossa on tietenkin jos jonkinlaista elukkaa päästöineen. Kompostissa – jonne kyllä tyhjennetään myös kompostikäymälän sisältö kerran vuodessa – näyttää viihtyvän jonkinlainen rovastin operettiversio: sillä on vihreää välkkyvä, metallinkiiltoinen vaatetus, taitaa olla muutenkin rovastia muhkeampi otus, oikein maailmanluokan tenori.
Kaikkein vaikeinta on sietää kaikkein pienimpiä eli niitä, joita urbaani kansalainen kutsuu yhteisellä nimellä ötökät.
Lantakuoriaisen ekosysteemipalvelutoiminnasta luin Hesarista, jossa oli hauska juttu nuorista tutkijoista kuoriaisjahdissa. Jotenkin ihanaa, että on nuoria ihmisiä, jotka eivät kaihda käydä laitumilla kääntelemässä nautakarjan lantakasoja kuoriaisia löytääkseen. Ei voi olla koskettavampaa näkyä kuin nuori naispuolinen hyönteistutkija, joka oikean lajin ekosysteemipalveluntuottajan löydettyään huutaa lapio olalla voitonriemuisena kalliolta työtovereilleen: ”Sontiainen!”
Mökkielämä on perinteisesti ollut urbanisoituneille suomalaisille se koulu, jossa on opittu sietämään muidenkin eläinlajien kuin ihmisten olemassaoloa. Valikoivasti tosin, sillä kyllähän me tykkäämme livertelevistä peipposista ja laulurastaista, komeista kuikista ja joutsenista ja söpöistä oravista ja jäniksenpojista, mutta jo sammakoiden, päästäisten, sisiliskojen ja vaskitsojen sietäminen on vaikeaa, puhumattakaan siitä, että pitäisi suvaita käärmeitä tai korppien tapaisia rumaäänisiä lintuja.
Kaikkein vaikeinta on sietää kaikkein pienimpiä eli niitä, joita urbaani kansalainen kutsuu yhteisellä nimellä ötökät. Ötököistä ymmärrämme yhtä vähän kuin alikersantti Hietanen täitten ja tähtien hyödyllisyydestä, ja niitä vastaan käydään taukoamatonta kemiallista sotaa. Olen syyllistynyt siihen itsekin, kun muurahaisyhdyskunta on päättänyt avata vaellusreittinsä tiskipöytäni yli tai kimalaiset perustaa pesänsä huussin sisäpuolelle tai kuistin kattolautojen taakse. Ihostani punkkipihdeillä irrottamiani punkkeja en palauta elävinä luontoon, ja hyttyset hoidan Antti Rokan periaatteella: kun hänen imukärsänsä osuu minun käsivarteni kohdalle, silloin hänelle tuleekin lähtö.
Mutta sisälle eksyneen hämähäkin tai kimalaisen yritän kyllä pyydystää talouspaperiin ja päästää motkotuksen säestämänä vapauteen. Ja ihan totta, uskomushoitoa tai ei, syön kesäisin B-vitamiinia ja valkosipulia myös tabletteina, koska molempien on sanottu karkottavan punkkeja ja hyttysiä. Ainakin hyttysten kohdalla väite näyttää pitävän paikkansa, niin huonosti niille kelpaan, jos vain seurassa istuu paremmanmakuisia ihmisiä.
Ihminenhän se on ekosysteemin syöpä, ei ainoastaan hyödyttömin vaan myös vahingollisin luomakunnassa, kastematoa ja pienintä lantakuoriaistakin haitallisempi. Tuntuu kuin ihmistä lukuun ottamatta joka ikisellä eläinyksilöllä, pienimmästä suurimpaan, olisi jokin ekosysteemipalvelutehtävä. Kun meidät tuhkataan tai haudataan maahan kahden metrin syvyyteen, emme kuoltuamme toimi ravintona edes ruumismadoille.
Tämä tiedetään ja siksi ihmisen ymmärryksen siitä, että maapallolla on elämisen oikeus muillakin kuin ihmislajilla, pitäisi ekologisen tietämyksen myötä lisääntyä.
Perinteinen suomalainen luonnonläheinen kesämökkielämäntapa on tarjonnut luontevan tavan kommunikoida muunkin luonnon kuin ihmisluonnon kanssa ehkä lisännyt suvaitsevaisuuttakin sitä kohtaan.
Mutta perinteinen kesämökkielämäntapakin alkaa olla mennyttä maailmaa. Tilalle ovat tulleet viimeisen päälle varustellut, monisataneliöiset kakkosasunnot laatoitettuine pihoineen, istutusnurmineen, perennapenkkeineen. Niillä reviireillä eivät lierot ja sontiaiset viihdy. Tiheät kakkosasuntoalueet, joita mökkimessuilla joka vuosi ylpeinä esitellään, ovat luontoyhteyttä haluavalle kauhistus. Paradoksaalista kyllä, niiden rakentamista puolustetaan juuri ekologisista lähtökohdista: mitä kompaktimpi mökkiasutus, sitä enemmän jää rakentamatonta luontoa. Tiedä häntä, uusia rantakaavoja laaditaan kuitenkin vauhdilla koko ajan. Mökkimessuja riittää joka kesälle, ja kakkosasuntoalueet käyvät vuosi vuodelta pöheämmiksi.
Hesarin jutusta kävi ilmi, että lantakuoriaisjahtiin lähteneet Viikin biologit valmistelevat ensi kesäksi maailmanlaajuista lantakuoriaishanketta, jonka tarkoituksena on selvittää, miten lantakuoriaiset vaikuttavat lannan hajoamiseen eli mitä tapahtuu, jos nämä Suomessa jo uhanalaisiksi käyneet ekosysteemipalveluntuottajat häviävät.
Ajatella: maailmanlaajuinen akateeminen lantakuoriaishanke!
Olisiko mahdollista, että maapallomme saattaisi sittenkin pelastua?
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 