Leningradin piirityksen alkamisesta tuli torstaina kuluneeksi 70 vuotta. Yli 872 päivää, noin kaksi vuotta ja viisi kuukautta, kestäneen saksalaissaarron aikana kuoli varovaisenkin arvion mukaan 641 000 kaupungin asukasta, valtaosa nälkään. Myös kylmyydestä kärsittiin, koska polttoainepula oli huutava.
Venäjänjuutalaisen esseistin ja kirjallisuudentutkijan Lidia Ginzburgin (1902–1990) nyt suomeksi ilmestynyt teos Leningradin piirityksen päiväkirja kertoo vaiheesta, jolloin saarto oli jo vakiintunut ja hirveyksiin alettiin turtua:
“Ensimmäisiä tuttavien kuolintapauksia vielä mietittiin (Minun tuttavaniko? Keskellä kirkasta päivää? Leningradissa? Lisensiaatti? Nälkään?) Niistä puhuttiin, kerrottiin kauhistuneina siitä, miten vaimo oli miehensä pelastamiseksi ostanut viimeisinä päivinä kilon riisiä viidelläsadalla ruplalla. Asteittain keskustelut supistuivat tosiasian toteamiseen.”
“Saksalaiset ampuivat päivällä, mutta NKVD tuli yöllä.”
Viileää havainnointia
Ginzburgin alter ego N kertoo kirjassa tarkasti havainnoistaan. Kaunokirjallisuuden, päiväkirjan ja tutkielman välimaastoon sijoittuva teos luotaa etenkin nälän vaikutusta yksilöiden psyykeen ja yhteiskunnan toimintaan. Vaikka saksalaiset pommittivat kaupunkia, pääosassa ihmisten elämässä oli ruoka ja sen puute.
– Piiritys oli Ginzburgille laboratorio, jossa hän katsoo, miten ihminen sellaisessa tilanteessa toimii. Syntyy esimerkiksi hyvin hierarkkisia suhteita, totesi kirjallisuudentutkija Sanna Turoma teoksen julkistamisen yhteydessä järjestetyssä keskustelutilaisuudessa Helsingissä.
Havainnoinnissa ja analyysissä näkyy Turoman ja dosentti Tomi Huttusen mukaan Ginzburgin aiempi kulttuuriteoreettinen lähestymistapa tutkijana. Tutkimuksellinen ote lienee ollut hänelle myös tapa selviytyä kaaoksen ja epäinhimillisyyden keskellä.
– Lähes tieteellinen vimma, jolla hän esimerkiksi luetteloi ruokia, on nöyryytyksestä selviämistä, Turoma arveli.
Ulkoinen ja sisäinen vihollinen
Tilaisuudessa nousivat esiin myös teemat, joita kirjassa käsitellään vähemmän tai ei lainkaan.
– Ihmissyönti, poliittinen vastarinta ja levottomuudet, kun suuret ihmisjoukot halusivat antautua saksalaisille, NKVD, luetteli filosofian tohtori, historiantutkija Mikko Ylikangas.
Näiden seikkojen puuttuminen selittynee hänen mukaansa sillä, että teoksen ei ole tarkoituskaan olla historiankirjoitusta, vaan sen lähtökohta on subjektiivinen, intellektuaalinen ja taiteellinen.
NKVD:n, Stalinin terroria toteuttaneen sisäasiainkomissariaatin, uhka tulee kuitenkin kirjassa esiin: N on tarkkailun alaisena, kuten Ginzburg oli oikeastikin, monen muun sivistyneistöön kuuluvan tavoin.
– Oli kaksi vihollista: piirittäjä ja sisäinen vihollinen. Saksalaiset ampuivat päivällä, mutta NKVD tuli yöllä, kuvasi tilannetta historioitsija, professori Ohto Manninen.
Stalin sulki piiritysmuseon
Ginzburgin muistiinpanoja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1962. Kokonaisuudessaan teos, jota hän oli muokannut ja täydentänyt vuosikymmeniä, julkaistiin 1984. Itsenäisenä ajattelijana ja tutkijana Ginzburg oli usein virallisten instituutioiden hampaissa, ja suuri osa hänen muistakin kirjoituksistaan jäi pöytälaatikkoon. Kirjallisuudenteoriaa käsittelevät pääteoksensa hän sai julki 1960- ja 1970-luvuilla.
Leningradin piiritystä ei muutenkaan käsitelty Neuvostoliiton julkisuudessa kovin avoimesti. Piirityksestä selviytyminen haluttiin esittää lähinnä sankaritarinana, ja sen muisteleminen kytkeytyi myös Moskovan ja Leningradin välisiin valtakamppailuihin.
Stalinin viimeisen “puhdistuskierroksen” yksi ensimmäisiä toimenpiteitä oli piirityksestä kertovan museon sulkeminen Leningradissa 1949. Uudelleen se avattiin 1960-luvun alussa, samoihin aikoihin, kun Ginzburgin muistiinpanojen ensimmäinen versio julkaistiin.
Mannisen mukaan vasta 1990- ja 2000-luvuilla kaikki piiritykseen liittyvä aineisto on nähnyt Pietarissa päivänvalon.
Lidia Ginzburg: Leningradin piirityksen päiväkirja. Suomentanut Kirsti Era. Into Kustannus 2011.
uutiskirje 
