Aina lapsen puolella

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Sinne jäi mami, älä itke, nyt mennään uuteen kotiin.

Näin lohduttelee tyttö juuri emostaan erotettua vikisevää koiranpentua. Tyttö, 12-vuotias sijaisperheessä elävä Inka, on yksi Ikuisesti sinun -elokuvan päähenkilöistä.

Elokuvan aihe, huostaanotetut lapset, on yhteiskunnallinen, mutta itse elokuva osuu tunteisiin. Valkokangas sumenee tuon tuosta, kun katsomossa itkettää.

Vastaanottokodin yhdessä huoneessa lauletaan juuri huostaanotetulle pikkulapselle Peikkoäidin kehtolaulua, toisessa yritetään rauhoittaa vittua huutavaa teiniä. Viillellyt käsivarret puhuvat omaa kieltään.

Elokuvan ohjaaja Mia Halme on päässyt lähelle kuvattaviaan, kirjaimellisesti ja henkisesti.

– Joissain tilanteissa samaistun lapseen, joissain äitiin. Elän ja olen kuvaustilanteessa, ei niin, että tarkkailen toisen perheen elämää.

Kuka tahansa meistä

Mia Halme kertoo itsekin itkeneensä elokuvaa tehdessään, paljon.

Itkettäminen ei kuitenkaan ole tarkoitus. Halme haluaa poistaa häpeää, joka leimaa lastensuojelun piirissä olevia ihmisiä. Siksi ihmiset esiintyvät elokuvassa omana itsenään ja kasvoillaan.

– Varsinkaan lasten ei pitäisi joutua häpeämään. Eiväthän he ole tehneet mitään väärää.

Huostaanotoissa ei aina ole kyse vanhempien päihdeongelmista tai väkivallasta.

– Yhä useammin he ovat esimerkiksi masennukseen sairastuneita, yksinäisiä äitejä. Keitä tahansa meistä.

– Haluaisin että ihminen elokuvan katsottuaan ajattelee, että tuo voisin olla minä. Voisin olla tuo lapsi tai tuo äiti. Ei olisi tarvinnut tapahtua edes kovin suuria asioita ja elämä menisi aivan toisin.

Kuunnelkaa lasta

Mia Halme teki pitkän taustatyön, haastatteli ja tapasi perheitä. Kuvattavia ei ollut vaikea löytää, aiheen vaikeudesta huolimatta.

Elokuva kattaa koko sijaishuollon kaaren. Pieni lapsi tuodaan vastaanottokotiin, nuori tyttö elää teini-ikäisen arkea sijaisperheessä yrittäen pitää yhteyttä vankilassa olevaan isäänsä ja viisi vuotta sijaisperheessä asuneille sisaruksille valmistellaan muuttoa takaisin biologisen äidin luo.

Elokuva ei selittele eikä kerro taustoja.

– Minä en ole kenenkään muun kuin lapsen puolella. Kuulkaa ja nähkää lapsi, se on minun viestini, sanoo Halme.

Lapsissa on hänen mielestään paljon viisautta, jonka näkeminen vaatii keskittymistä ja aikaa. Lastensuojelutyössä aika on rahaa, ja se on kortilla.

– On tietenkin tapauksia, joissa on toimittava välittömästi ja sellaisiakin biologisia vanhempia, jotka herättävät vain primitiivistä vihaa tai ajatuksen, että pahuutta on olemassa.

Vaikka huostaanotto on joskus ainoa vaihtoehto, voisi osaa perheistä Halmeen mielestä auttaa vähemmän järein keinoin.

Kodinhoitajat takaisin!

Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana kunnallinen kodinhoito on systeeminä käytännössä romutettu ja kodinhoitajat kadonneet. Siinä on Mia Halmeen mielestä tehty vakava virhe.

– Ihmiset tarvitsisivat aika paljon käytännön apua, hän sanoo.

Usein tarvittaisiin joku, joka auttaa ja toimii, eikä opeta ”että näin kuuluisi elää tai käyttäytyä”.

– Jos yksinhuoltajaäiti masentuu, niin tulisi joku joka soittaa lääkärin, saa lapset hammaslääkäriin, siivoaa, niin ettei alkaisi vyörymään se arjen kaaos.

– Arki alkaa mielettömän nopeasti lannistaa.

Halme sanoo ymmärtävänsä hyvin niitä, jotka ”sortuvat taakan alle”.

Menestymisen pakko

Samaan aikaan, kun nykyelämä on Mia Halmeen mielestä hyvin vaativaa, aikaamme leimaa onnistumisen ja menestymisen pakko. Epäonnistumisista ei voi kertoa, niitä haudotaan yksin.

– Vaikka ihan kaikkihan me epäonnistutaan! Myös siinä onnistumisen tavoittelemisessa olemme hirmu yksin.

Tämän vuoksi huostaanotettujen lapsien äitien tapaamisesta tuli Halmeelle myös levollinen olo.

– Siinä on jo jotain ihan muuta, he ovat nöyrtyneet, siinä ei enää pyrkyröidä yhtään mihinkään.

Halme kertoo koskettavista puhelinkeskusteluista erään äidin kanssa.

– Hän oli itse rikkinäisestä perheestä ja halusi tehdä kaiken toisin ja tosi hyvin. Hän suoritti ja oli täydellinen, mutta sitten uupui eikä tukiverkkoa ollut.

Ikuinen side ja periytyvä kaipuu

– Lapsen ja vanhemman välisen suhteen särkyminen tuntuvat kertautuvan sukupolvesta toiseen, sanoo Mia Halme.

Kaipuu läheisyyteen periytyy.

Halme sanoo kokevansa, että biologian merkitys on ihmisten elämässä vahvempi kuin myönnämmekään.

– Erityisesti omien lasten myötä olen alkanut tuntea näin.

Side biologisen vanhemman ja lapsen välillä on hänen mukaansa vahva niin rakkaudessa kuin vihassa.

– Hämmentävän vahva se on silloinkin, kun se on näkymätön, kun ei tavata ja olla kontaktissa.

Huostaanotetut lapset joutuvat määrittämään ja etsimään: mistä he tulevat, keitä ovat, mitä ovat perineet.

– Silloinkin kun lapsi ei voi olla yhteydessä biologiseen vanhempaansa, lapsella pitäisi olla oikeus käsitellä juuriaan.

Vanhempia on myös autettava pääsemään häpeästä. Vanhemmilla on Mia Halmeen mielestä oltava oikeus rakastaa lapsiaan, silloinkin kun eivät pysty näistä huolehtimaan.

– Kuinka tuskallista on nähdä lastaan vain harvoin ja aina nähdessään muistaa: mä mokasin tämän, hän pohtii.

– Ihan tutkitusti se, että vanhempaa autetaan, auttaa kaikkein eniten lasta.

Sekin liittyy Halmeen mielestä biologiaan.

– Vanhemmat ovat osa lastaan. Jos lapsi joutuu häpeämään vanhempiaan, hän joutuu häpeämään aina jotain osaa itsessään.