Tyylikäs rouva pyysi kaupan kassalta askin sinistä äl ämmää. Vieressä komeili isoin numeroin varustettu tuliterä tupakkasäilö, mutta kassahenkilö ei vielä ollut ehtinyt opetella merkkien numeroita. Eikä luetteloakaan löytynyt siihen kiireeseen. Kassa huikkasi seuraavalle kassalle ja kysyi sinisen äl ämmän numeroa. Toinen ei tiennyt, mutta kolmas huuteli tietävänsä ja heitti tupakkatopan ensimmäisen kassan käsiin. Uuden tupakkalain asiakaskontrolli toimi, ja asiakkaita huvitti. Rouvaa ei.
Ihmeellinen laki. Täysikäistä kansalaista ei voi kieltää käyttämästä laillisesti kaupan olevaa tuotetta, mutta häntä voidaan estää valitsemasta erilaisten tuotemerkkien välillä pitämällä tavara piilossa.
Valvira oikoo mediassa ylitiukkoja laintulkintoja. Asiakaspalvelua ei ole kielletty. Myyjä saa kertoa asiakkaalle, onko tiettyä tupakkatuotetta myymälässä vai ei. Asiakkaan ei tarvitse pyytää haluamaansa merkkiä pelkällä ”virallisella nimellä”. Oma-aloitteisesti myyjä ei saa mitään tupakkatuotetta suositella.
Ylipäätään viina ei sopinut maalaiselle eikä työläiselle, sivistyneet ”paremmat” ihmiset sen sijaan saattoivat päästä vähemmällä ostajakontrollista, jos pystyivät asemallaan ja tulotasollaan todistamaan paremmuutensa.
Näin on toimittu Suomessa ennenkin, mutta siitä on noin puoli vuosisataa. Ja silloin oli kysymys viinasta.
50 vuotta alkoholin kieltolain kumoamisen jälkeen vuonna 1982 ilmestyi teos Vapaan viinan aika, jonka tekijä oli Alkon tuolloinen tiedotuspäällikkö, Kansan Uutisten entinen päätoimittaja Jorma Simpura, minunkin pomoni aikoinaan. Simpuralla oli hyvä huumorin ja ironian taju, jonka jalostumiselle tuolloinen taistolaisaika loi tietysti mitä hedelmällisimmän kasvupohjan. Simpura onnistuikin tekemään historiikistaan harvinaisen lukunautinnon.
Kieltolaki astui Suomessa voimaan vuonna 1919. Fanaattiselle joukkohurmalle eivät niinkään hävinneet juopottelijat kuin kohtuuden ystävät, jotka kieltolakiliike katsoi päävihollisikseen. Vaarallisia eivät olleet juovuspäissään hoipertelijat vaan nimenomaan ne, joita ei vuosikausiin näe päissään, raivoraittiit julistivat.
Kieltolaki säädettiinkin lähes raittiiseen maahan: vuosikulutus vuonna 1919 oli vain 0,07 litraa asukasta kohti absoluuttiseksi alkoholiksi muutettuna. Mutta siitäpä se kieltolain ansiosta äkkiä nousi. Apteekkisprii, salakuljetettu pirtu ja denatoroidut aineet virtasivat vuolaina. 20-luvun puolivälin jälkeen kulutus kaikkineen arvioitiin yli kahdeksi litraksi. Naisetkin rupesivat ryyppäämään. Laillisen ja laittoman bisneksen pyörittäjille kieltolaki loi varsinaiset apajat. Pirtukeisarien afääreille rakentui monenkin sittemmin kunniallisen yrittäjäsuvun vauraus.
Kieltolakia rikottiin avoimesti ja sitä pilkattiin julkisesti, ja lainkunnioitus väheni. Hengenhaistanta ja ilmiannot eivät innoittaneet kaikkia valvovia viranomaisia. Kieltolakirikokset muodostivat ylivoimaisesti suurimman osan rikoksista ja rasittivat suuresti poliisi-, oikeus- ja vankilalaitosta.
Katastrofiksi osoittautuneesta laista järjestettiin vuonna 1931 kansanäänestys, jonka lain kumoamisen kannattajat yli 70 prosentin enemmistöllä voittivat. Eduskunta hyväksyi uuden väkijuomalain 30.1.1932. Koitti ”vapaan viinan aika”, jota Suomi nyt on elänyt tasan 80 vuotta.
Alkoholikaupan monopoli antoi valtiolle suuren vallan asiakkaiden valvontaan ja tarvittaessa rankaisemiseen. Asiakas ei viinakaupassa tosiaankaan ollut kuningas.
Myymäläverkosto pidettiin harvana vuosikymmenet, moraalisista syistä. Laissa määrättiin, että väkijuomaliike on järjestettävä niin, että ”väkijuomain käyttö supistetaan mahdollisimman vähiin”. Maaseutu haluttiin pitää kuivana, mikä piti pontikkapannut porisemassa. Ylipäätään viina ei sopinut maalaiselle eikä työläiselle, sivistyneet ”paremmat” ihmiset sen sijaan saattoivat päästä vähemmällä ostajakontrollista, jos pystyivät asemallaan ja tulotasollaan todistamaan paremmuutensa.
Myyntiaika oli niin rajoitettu, että käytännössä myymälät olivat puoli vuotta kiinni. Ostajakontrollin keskeinen väline oli viinakortti, joka voitiin ottaa ”kuivumaan”, jos asiakas kävi liian usein myymälässä. Pullot sijoitettiin tiskin taakse hyllyihin vaaka-asentoon, pohjat näkyvissä. Pystyssä pidettävän pullon etiketti piti kääntää seinään päin. Tuotteita ei saanut esitellä, saati suositella, eikä sitä olisi osattukaan, sillä myyjille ei annettu mitään tuotekoulutusta. Pullot oli käärittävä paperiin. Viinakaupan ikkunat oli peitetty kananpaskanvärisellä verholla, jonka yli ei nähnyt.
Luotiin mahtava kontrollijärjestelmä, eräänlainen sotilaallinen organisaatio, joka koski sekä asiakkaita että henkilökuntaa. ”Ostajaintarkkailun ideologian” varsinainen kehittäjä oli apulaisjohtajana 1946–1954 toiminut Arvo Linturi, jonka mielestä nimenomaan tehokas kontrolli nosti rahvaan moraalia ja kasvatti heitä raittiuden ihanteeseen. Keski- ja yläluokka eli valmiiksi sivistyneet ihmiset eivät tätä kasvatusta tarvinneet. Alkon monipuolisesti henkilön yksityisasioitakin valottavia tarkkailukortistoja hyödynsi myös poliisi.
Mutta rahvaan lapset, penteleet, eivät sivistyneet eivätkä raitistuneet.
Fanaattinen ”linturismi” mureni Alkossa vuosikymmenet sitten, eikä kukaan usko tiukan kontrollipolitiikan tehoon alkoholipolitiikassa. Mutta aikoihin on eletty: kansalaisen yksityisyyteen puuttuva, nöyryyttävä ostajaintarkkailun ideologia on otettu joukkohurman vallassa täyteen käyttöön tupakkalaissa. Tehosta ei tiedä kukaan. Mutta niin kieltolaki kuin yleinen elämänkokemuskin osoittavat, että pakkokeinoilla ei missään yhteiskunnissa ole koskaan saatu mitään hyvää aikaan.
Ehkä vuosikymmenten kuluttua luetaan tupakkakulttuurin käänteistä samanlaista ällistyttävää historiikkia kuin Vapaan viinan aika. Toivoa sopii, että sen tekijä on varustettu yhtä hyvällä huumorin ja ironian tajulla kuin Jorma Simpura.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 