Urheiluhullujen unelmakesä: Jalkapalloa, yleisurheilun EM-kisat ja kirsikkana kakun päällä olympialaiset.
Luonnollisestikin urheilijat ovat joutuneet kovaan syynipenkkiin. Toiset haukkuvat kisaturisteiksi niitä jotka eivät menesty. Yksi valittaa että valtion apurahat on satsattu väärille urheilijoille. Joku haukkuu liikuntaliittojen raskasta byrokratiaa. Moni tietysti syyttää urheilijoita, ei ole tahtoa ja halua voittaa. Syyttävä sormi on herkässä kun kansa himoitsee voittamista.
Huipulle päästäkseen ja siellä pysyäkseen tarvitaan helvetisti työtä ja päättäväisyyttä. Urheilijat, monella eri tasolla, tekevät isoja uhrauksia urheilu-uransa eteen. Huippu-urheilu vie koko elämän. Ei sitä voi edes verrata sosiaalityöhön, jota tehdään pääsääntöisesti kahdeksan tuntia päivässä.
Olen seurustellut urheilijan kanssa ja tiedän millaisia hurjiakin valintoja täytyy tehdä urheilun vuoksi. Palkkaura, opiskelu, ystävät, perhe, maailmanparantaminen ja rilluttelu eivät mahdu huippujen kalenteriin. Pitää treenata, että menestyy.
Ei huippu-urheilijoita tehdä tyhjästä. Suomi on pieni maa, josta tulee monipuolisesti hyviä ja menestyviäkin urheilijoita. Hyvinvointivaltiosta syntyy urheilijoita, koska se mahdollistaa lähes kaikille mahdollisuuden pärjätä.
Lapsi syntyessään Suomeen on terveydenhuollon piirissä neuvolan kautta jo ennen kun on päivänvaloa edes nähnyt. Päiväkodit ja peruskoulun liikuntatunnit mahdollistavat erilaisten lajien löytämisen. Lapsille rakennetaan luonnollisia sirkuksia leikkipuistoihin ja metsää on missä peuhata.
Valtio tukee lajiliittoja ja seuroja, että ne voivat toteuttaa urheilu- ja liikuntaharrastuksia. Valmentajia ja ohjaajia koulutetaan ja palkataan seuroihin, erityisesti nuorisotyöhön. Jos menestystä alkaa sadella on osalla mahdollisuus valtion apurahoihin. Puhumattakaan mediapersoonista, jotka voivat haalia myös yrittäjiä maksamaan kilpaurheilunsa.
Urheilijat syntyvät muksu–vanhempi-kerhoissa, peruskoulun liikuntatunneilla, seuroissa, pururadalla, uimahalleissa, liikuntasaleissa, punttisalilla ja isolla työmäärällä. Urheilijoita ei synny kokouksissa, työryhmissä tai eduskunnassa. Menestyminen vaatii enemmän verta, hikeä ja kyyneleitä ja vähemmän huippu-urheilun muutostyöryhmiä ja poliittisia ohjelmia.
Se mikä systeemissä mättää on valtion rahojen jakautuminen epäreilusti. Rakkaassa lajissani ITF Taekwon-Dossa on moninkertaisia maailmanmestareita, jotka eivät saa senttiäkään tukea urheiluun valtiolta. Jokainen kisamatka, varusteet, valmennuskustannukset menevät kilpailijan omasta pussista.
Tuki on painottunut olympialajeihin ja niihin joita uutisoidaan. Eikö valtion tuki tulisi ohjautua tasaisesti kaikille urheilijoille jotka Suomi-verkkareissa Suomea maailmalla edustavat?
Kirjoittaja on Vasemmistoliiton puoluehallituksen jäsen.
uutiskirje 
