Tyhjästä on paha nyhjästä, sanoo kansanviisaus, mutta Joensuussa viime viikon vaihteessa tyhjästä suorastaan ammennettiin. Joensuun kirjallisuustapahtuman tämänvuotinen teema Tyhjä kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa veti väkeä kolmena päivänä, niin että salien seinät pullistelivat.
Mikä tyhjässä kiinnostaa? Tietysti se paradoksi, että tyhjä ei ole tyhjä vaan täynnä sisältöjä ja merkityksiä, kuten valkoinen taulu ja sellainen kirjallinen ilmaisu, jossa rivien ja sanojen välitkin ovat merkitystä täynnä. Kuten ovat myös tauot ja hiljaisuus keskustelussa.
Itämaisessa filosofiassa tyhjä on keskeinen käsite. Ja mitä merkitsee se ei-mitään, joka ennen aikojen alkua räjähti? Musiikissakin tyhjällä on sisältö. Musiikkiteos voi olla kokonaan tyhjä, äänetön, kuten tapahtumassa koettiin.
Mikä tyhjässä kiinnostaa? Tietysti se paradoksi, että tyhjä ei ole tyhjä vaan täynnä sisältöjä ja merkityksiä, kuten valkoinen taulu ja sellainen kirjallinen ilmaisu, jossa rivien ja sanojen välitkin ovat merkitystä täynnä.
Kaunokirjallisuudessa rivien ja sanojen välit ovat sitä tyhjää, jonka lukija täyttää omilla mielikuvillaan. Se on hänen luova osuutensa kirjassa, eikä helppo. Tätä Paavo Haavikko lienee tarkoittanut, kun hän totesi, että kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen. Nykyajan mammuttiromaanit ovat usein liian ”kalustettuja”, kuten Kristina Carlson totesi. Lukijalle ei jää tilaa. Tämän ylikalustetun tilan ahtauden olen kokenut monta kertaa nykyromaanien parissa.
Joensuussa esiintyi niin hieno porukka, että se täytyy luetella: kuvataiteilija, tutkija ja muusikko Jyrki Siukonen, professorit Auli Hakulinen, Raili Elovaara ja Kari Enqvist, sinologi ja kirjailija Pertti Seppälä, kirjailijat Claes Andersson, Kristina Carlson, Markku Envall ja Tuomas Kyrö, muusikko Tommi Liimatta, vapaa kirjoittaja Sampsa Oinaala, tanssija Reijo Kela ja muusikko Kristiina Ilmonen. Ja lisäksi oma vakiokaartimme, josta ei myöskään tutkijoita ja taiteilijoita puuttunut.
Eniten yleisön kysymyksiin joutui vastaamaan Kari Enqvist. Vaikea tehtävä, sillä hän joutui sanallistamaan sellaista, mikä on mahdollista ilmaista vain matematiikan kielellä. Meitä matemaattisesti kielitaidottomia on paljon, ja siksi meille pitäisi pystyä sanoin selvittämään, mitä alkuräjähdyksessä tapahtui. Enqvist on huippukyky tässä sanallistamisessa niin kuin tietävät hänen kirjojaan lukeneet. Lisäksi hän on hauska ja pystyy vastaamaan silloinkin, kun kysyjä vaatii häneltä luonnontieteellistä vastausta metafyysiseen kysymykseensä.
Tyhjästä tuli kylläinen olo, mutta ei sitä tyhjiin ammennettu, ei olisi kyettykään; tyhjässä on sekä tieteen että taiteen alueella paljon sellaista, mitä emme tiedä, emmekä koskaan tule tietämäänkään. Juuri siinä on tyhjän kiehtovuus.
Sampsa Oinaalan puheenvuoro kosketti omiakin elämänvalintojani. Hän muutti kahdeksan vuotta sitten 25-vuotiaana nuorukaisena Helsingistä Pohjois-Karjalan perukoille Valtimolle, jossa asuu vanhassa hirsitalossa yksin, ilman autoa ja niin vähin tekniikan vehkein kuin mahdollista. Erämainen sijainti ei ole ollut este vaan ennemminkin yllyke vapaan toimittajan, dokumentaristin ja kriitikon ammatin harjoittamisessa.
Oinaala muisteli helsinkiläisten ystäviensä kauhistusta: miten nuori ihminen voi muuttaa keskelle ei mitään? Eikö elämä tyhjene? Kun ystävät, joista monille maailman metropolit olivat tuttuja, tulivat käymään, he kokivat olevansa ulkomailla, peräti aivan toisessa ajassa. Joitakin villi luonto ja öinen pimeys ihan pelottivat.
Miten tuttua. Kun itse ammoin muutin syvälle Savoon, tuttavat kokivat minun asettuneen, ei vain 400 kilometrin päähän Helsingistä vaan vähintään 50 vuotta ajassa taaksepäin, primitiiviseen maailmaan, jossa ”ajattelisin vain ruusujani”, kuten eräs työtoveri ennusti. Ruusuja minulla ei koskaan ollut, mutta kieltämättä kanat, lampaat ja kasvimaa veivät aikaa ja henkistäkin energiaani.
Helsinkiläisystävät tulivat varsinkin alkuvuosina mielellään katsomaan, miten korvessa pärjätään. He ottivat aurinkoa pihanurmella ja ihmettelivät, miten saan aikani kulumaan siinä kauheassa tyhjyydessä. Useimmiten en hommiltani ehtinyt vastaamaan.
Kirjoittamista en tyhjyydessä lopettanut. Se päinvastoin lisääntyi, sai uutta merkitystä ja sisältöä. Tauoilla, hitaudella ja hiljaisuudella alkoi olla merkitystä kirjoittamisen prosessissa, rivien ja sanojen väleillä tekstissä. Yhtään kirjaa en olisi julkaissut, ellei niin olisi käynyt.
Sampsa Oinaalaa huvitti ihmisten kuvitelma, ettei hänellä ole koskaan kiire. Hänellä on, mutta se on erilaista kiirettä kuin se kiire, jonka ajamana suurkaupungin ihminen tuntuu elävän ja stressaantuvan hulinasta ympärillään.
Ylen kakkoskanavalla on menossa sarja Paluumuuttajat, jossa kuvaillaan muutaman pääkaupunkiseudulta Pohjois-Karjalan kotikunnaille takaisin palanneiden ihmisten elämää. Yksi ajaa kylätaksia Kolilla, yksi pyörittää maatilaa ja matkailubisnestä Lieksan seudulla, yhden elinkeino on kauppa-auto Kiteen puolessa. Kaikki tekevät julmetusti työtä, kellon ympäri, pyhät arjet.
Elanto voi olla tosi tiukassa, kuten kauppa-auton omistajalla, joka palvelee lähinnä syrjäkylien vanhustoa ja lapsiperheitä eikä pysty kilpailemaan hinnoilla markettien kanssa. Palkkatyö pääkaupunkiseudulla oli monin tavoin helpompaa, mutta itsenäisessä työssä maalla elämään on tullut merkityksiä ja sisältöjä, joita kaupunkielämässä ei ollut.
Valoisampaa persoonaa kuin ympäripyöreitä päiviä puurtava kauppa-auton omistaja on vaikea löytää. Myös hänen asiakkaansa ovat valoisia, palvelualttiin ja huumorintajuisen kauppiaan kohtaaminen tuntuu kirkastavan monen mummon päivän. Ja vielä enemmän se kirkastuu, jos kauppiaalla on aikaa piipahtaa kahville mummon mökkiin.
Valtavirta vie pääkaupunkiseudulle, mutta pieni akanvirta tuo koko ajan maalle itsenäisiä, rohkeita ja monitaitoisia ihmisiä. Heidän elämänsä ehkä tyhjenee paljosta kivasta ja kiihottavasta keskellä ei mitään, mutta se tyhjyys on täynnä merkityksiä ja sisältöjä. Niin kuin tyhjä on.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
