Kolumni / Eilina Gusatinsky
Vietin syntymäpäivääni Roomassa, mistä matka jatkui Napoliin. Siellä oli venäjänkielisen lehdistön kongressi, jossa 250 päätoimittajaa ja kustantajaa 54 maasta keskusteli uusien teknologioiden ja sosiaalisen median tuomista haasteista. Koska tämä oli minulle jo 14. kongressi, tapasin ystäviäni vuosien takaa. Ja sää helli meitä – olihan se minulle ihanin lahja ja oikeastaan tämän vuoden ainoa kesäinen kokemus.
Nyt sain kuulla että olen Venäjän ulkopolitiikan väline enkä puhu aidoista asioista.
Lahjana pidin myös lehdellemme osoitettuja kehuja, jotka sain Eho Moskva -radion päätoimittajalta. Myöhemmin hän jatkoi kehujaan työllemme myös radio-ohjelmassaan, joka tuli Moskovassa ulos syyskuun viimeisenä lauantaina. Arvostan sitä vielä enemmän, kun tiedän, että radioasema oli Nobelin rauhanpalkintoehdokas.
Paluu Suomeen oli hyvin vauhdikas – kotona odotti huostaanottosota Suomen ja Venäjän välillä. Suomalaiset toimittajat halusivat todisteita siitä, että venäjänkielisillä perheillä on hyvät oltavat Suomessa. He haluaisivat jututtaa pienten lasten vanhempia siitä, onko heillä pelkoja menettää lapsensa lastensuojeluviranomaisille (uskoen kai, että tässä tilanteessa joku kertoisi avoimesti jos hänellä olisikin epävarmuutta).
Lisäksi suomalaiset kollegat penäsivät tuohtuneina kommentteja, että miksi Venäjä taas yrittää puuttua Suomen sisäisiin asioihin. Venäläiset toimittajat tulivat lankoja pitkin hakemaan ”Meikäläisiä lyödään!” -tarinoita. Oikeudenmukaisuuden nimissä täytyy sanoa, että molemmista ryhmistä löytyi ihmisiä, jotka todellakin halusivat apua ymmärtääkseen, mitä oikeasti tapahtuu Suomen lastensuojelussa, ja jopa jotkut heistä saivat juttujansa läpi omissa toimituksissaan.
Kollegoille molemmista maista yritin kertoa, miten Suomessa käydään eri tasoilla keskustelua lastensuojelun epäkohdista, resurssien puutteista ja kuntien ahdingosta. Kerroin, että täällä lastensuojelu on parhaimmillaan auttavaa ja tukevaa erityispalvelua sitä tarvitseville. Sosiaalityöntekijät tekevät viisaita ja oikeudenmukaisia ratkaisuja, juuri niin kuin pitääkin. Monet asiakkaat ovat tyytyväisiä saamaansa palveluun.
Mutta valitettavasti on myös virheellisiä päätöksiä, jotka usein johtuvat väärinymmärryksistä ja viranomaisten mielettömistä paineista. Ne liittyvät nimenomaan resurssien riittämättömyyteen. Ja se taas koskee kaikkia perheitä riippumatta juurista ja kielestä.
Suomen venäjänkielisten yhdistyksien liiton viestintäkoordinaattori teki oivan havainnon: Kuvitellaan neuvottelutilanne, jossa ison pöydän äärellä istuu iso joukko virkamiehiä ja -naisia sekä asiantuntijoita ja eri ryhmien edustajia. Yhdessä he yrittävät selvittää, minkälaiset epäkohdat vaikeuttavat lastensuojelua ja millä tavoin ne voidaan poistaa tai minimoida. Ja sitten huoneeseen ryntää isohko kaveri ja rupeaa mesoamaan ja huutamaan: ”Lastensuojelu vainoaa venäläisäitejä Suomessa, vie heiltä lapset ja pakottaa heidät suomalaistumaan!” Miten käy rakentavalle keskustelulle? Se loppuu siihen ja siitä seuraa myös virkavallan sulkeutuminen kaikesta yhteistyöstä.
Toivottavasti näin ei käy, mutta inhottavat piirteet ovat näkyvissä. Tämä lapsikiista on toiminut taas kerran eräänlaisena lakmustestinä suhtautumisesta Suomen venäläisiin. Tietysti ei saisi ottaa sitä henkilökohtaisesti, mutta mitä nyt voin luonteelleni tehdä?
Lähdin mukaan moniin Facebook-keskusteluihin, ja jaoin linkkejä – myös sellaisia, jotka koskivat suomalaisten kokemuksia lastensuojelun tilasta. HOL ry (Huostaan Otetut Lainvastaisesti) on yrittänyt aloittaa laajan keskustelun lastensuojelusta, siitä, mitä tapahtuu valitettavan monille perheille ja kuinka vaikeata heidän on saada äänensä kuuluviin. Jos kantaväestöön kuuluvat perheet eivät löydä ymmärrystä, voi vaan kuvitella, miten kulttuurierot ja kielimuuri vaikeuttavat ratkaisujen löytämistä. Yritin viedä eteenpäin ajatusta, että tavoitteellinen rekrytointi sosiaalialalle auttaisi välttämään monia virheitä.
Taas kerran törmäsin vanhaan tilanteeseen. Jos minä puhun Suomessa olevista epäkohdista ja ongelmista, jotkut katsovat, ettei minulla ole siihen lupaa. Ja muutenkin arvostelussani ei nähdä pyrkimystä etsiä yhdessä ratkaisuja ongelmiin vaan Suomen mustamaalaamista. Nyt sain kuulla että olen Venäjän ulkopolitiikan väline enkä puhu aidoista asioista.
Yhdessä keskustelussa kysyin, mitä epätodennäköistä on siinä ajatuksessa, että tuhannesta sosiaalityöntekijöistä kymmenen olisi juuriltaan venäjänkielisiä? Se poistaisi monia ongelmia, jos ja kun nämä venäjänkieliset työntekijät olisivat ammattitaitoisia eikä heidän tarvitsisi joka päivä todistaa lojaalisuuttaan järjestelmälle olemalla asiakkaille ankaria. Heidän ammattitaitonsa takaisi mahdollisuuden palvella kaikkia – se ei olisi keneltäkään pois.
Sain vastaukseksi kysymyksen: ”Eihän Suomessa ole virkakieltoa – kuka estää teikäläisiä hakeutumaan töihin muun muassa sosiaalialalle?” Tietenkin vastaus on oikeutettu. Onhan Pertti Salolainen kertonut venäläisille toimittajille, että Suomessa kaikkia kohdellaan tasa-arvoisesti.
Mutta toinen arvostettu asiantuntija oli paljon suorasanaisempi. Moittien Erkki Tuomiojaa hän lausui seuraavasti: ”–– Suomi oli antautunut illalla 14.10. Luxemburgissa. –– Maamme taipui ulkoministerinsä suulla niin syvälle, että sitä ei olisi voinut uskoa. Saavutus on historiallinen. Ei edes Bobrikov saavuttanut sortovuosien aikana venäläisille 1. luokan kansalaisuutta. Nyt se sitten tuli. Kerralla.”
Uskoisin, että minulla on vapaus vetää tästä jutusta sellainenkin johtopäätös, että täällä asuvat venäläiset ovat ihan virallisesti 2. luokan kansalaisia.
Joten pitäisi toimia niin kuin ennenkin: pitää suu kiinni, etsiä vaikutusvaltaisia kantasuomalaisia, joilla ei ole ongelmia juuriensa kanssa ja heidän kauttaan tehdä ehdotuksia ja osallistua tulevaisuuden rakentamiseen. Onneksi auttajia löytyy.
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 