Mitä katsotte televisiosta? Uutisia, historiallisia dokumentteja ja luonto-ohjelmia gnuantiloopeista ja joessa väijyvistä krokotiileistä.
Näitä minäkin katson, joskin peitän silmäni aina siinä kohdassa, jossa se sama krokotiili raatelee sen saman antiloopin. Krokotiili on varmasti jo vuosikymmeniä sitten kuollut ja muuttunut hintavaksi käsilaukuksi, mutta tappamiseen en toistosta huolimatta totu.
Lisäksi katson hömppää. Eikä siinä kyllin: olen alkanut myös uskoa, että hömppä parantaa maailmaa tehokkaammin kuin vaikkapa ne Mikki Hiiren korvat, joilla eräät eliittitaiteilijat iskevät yhteiskunnallisten epäkohtien kimppuun.
Olen alkanut myös uskoa, että hömppä parantaa maailmaa tehokkaammin kuin vaikkapa ne Mikki Hiiren korvat, joilla eräät eliittitaiteilijat iskevät yhteiskunnallisten epäkohtien kimppuun.
Taiteilija ripustaa korvamaalauksensa laadukkaaseen galleriaan, jossa käy arviolta kolmesataa ihmistä. Yksi heistä saa ahaa-elämyksen ja huudahtaa: Herranjestas, vasta nämä erinomaiset korvat nähtyäni tajusin, että imperialismi on paha, tosi paha asia.
Tällaisilla huudahduksilla ei ole järin suurta merkitystä vai olenko väärässä?
BBC:n formaattiin perustuva Tanssii tähtien kanssa -ohjelma saavuttaa melkoiset kansanjoukot ja muokkaa tehokkaasti arvoja ja asenteita. Viime kaudella luupäisinkin katsoja tajusi, että pariin vähemmistöön kuuluva Jani Toivola on sympaattinen tyyppi. Ennakkoluulot valuivat viemäriin niin että kohisi.
Tällä kaudella saamme harjoittaa katumusta. Kuten muistetaan, Pekka Haavistoa ei valittu presidentiksi, koska linnan vieraat olisivat joutuneet kättelemään parturi-kampaaja Antonio Floresia.
Ammatissa ei ollut vikaa, sillä parturi oli myös Karl-August Fagerholm, joka jäi vain kahden äänen päähän presidentin virasta. Sukupuolenkaan ei olisi pitänyt ketään yllättää, sillä myös Pentti Arajärvi oli mies eikä mikään linnan emäntä taikka maan äiti.
Kuinka tahansa, Antonio Flores koettiin ongelmaksi ja hänen sijastaan parfymoituja tassuja puristelee nyt Jenni Haukio. Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa katsellessa yhä useampi suomalainen alkaa kuitenkin vertailla Antoniota ja Jenniä, joilla on sattumoisin vain vuosi ikäeroa.
Antonio on tunteellinen ja herttainen, lämmin ja söpö. Söpö voi olla Jennikin, mutta kovin hän on viileä ja pidättyväinen, torjuva ja silmin nähden ahdistunut. Jenni käyttäytyy äärimmäisen tahdikkaasti, ettei vain mitään mokia pääsisi tapahtumaan. Antonio, Prinssi Rohkea, pistää kuitenkin itsensä likoon ja tanssii latinolantein suomalaisten sydämiin.
Kaikissa television taitokisoissa on kosolti ulkomaalaistaustaisia ihmisiä eivätkä he suinkaan pärjää meitä kalpeanaamoja huonommin. Täällä Hyvinkäälläkin juhlitaan ties kuinka monetta kuukautta Idols-tähti Diandra Floresia, joka on Chilen pakolaisten kallisarvoinen lahja Suomelle.
Antonio Flores ja Diandra Flores! Sukunimi Flores taitaa olla eteläisessä Amerikassa perin yleinen. Oleskelin kerran kaksi kuukautta Espanjassa ja opin tusinan verran sanoja, joten voin asiantuntijan syvällä rintaäänellä vakuuttaa: Flores on suomeksi ”kukat”.
Suomessa monikolliset sukunimet ovat harvassa. Keski-Pohjanmaalta tunnetaan sellaisia nimiä kuin Alaperet, Halmet, Kaarret, Lähdet ja Virret, mutta karjalainen, näitä yleisempi Mallat vain näyttää monikolta.
Monikollisista paikannimistä tulevat mieleen Virrat ja Porin radan Leukaluut, mutta pientä ne ovat verrattuina espanjankielisiin monikkoihin, joista tutuimpia ovat tietysti Buenos Aires, ”hyvät ilmat”, ja Los Angeles, ”enkelit”.
Toisaalta Suomessa on piilomonikkoja. Askainen, Askaisissa, Ikaalinen, Ikaalisissa, Kauniainen, Kauniaisissa, Sörnäinen, Sörnäisissä. Hyppäys yksiköstä monikkoon käy niin luontevasti, että säännön uskotaan koskevan myös Kaustista. Oikea muoto on kuitenkin Kaustisella, ei Kaustisissa tai Kaustisilla.
Tiede ei ole piilomonikkojen syntyä tyhjentävästi selittänyt, mutta perusmuodot saattavat pohjautua väärinkäsityksiin. Ikaalisten Kyrö, Ikaalisten pitäjä, ihmiset sanoivat, kunnes joku 1800-luvun oppimestari väänsi Ikaalisista luonnottoman nominatiivin Ikaalinen.
Lapsuuskotini odotetuin vieras oli keinosiementäjä Kola. Kola tulloo, Kola tulloo, isä ja äiti intoilivat, kun spermasta raskas kuplavolkkari vyöryi navetan eteen. Helsingin yliopiston vararehtori Jukka Kola ei ole ehkä keinosiementäjämme poika, mutta maatalouteen hänkin on erikoistunut.
Kola-nimen taustalla on hyvin varhainen talonnimi Kota. Hämäläisellä murrealueella dee muuttui älläksi, joten asukkaat puhuivat Kodan talon sijasta Kolan talosta. Pappi ei moisia hienouksia ymmärtänyt, vaan merkitsi kirkonkirjoihin oikeaksi luulemansa perusmuodon Kola.
Mutta palatkaamme hömppään. Amerikkalaisperäinen Talent on siitä mukava ohjelma, että voiton syrjäyttää aina jalo kilpa. Kukaan ei Talentin loputtua voittajia muista, mutta ohjelma tarjoaa hetken julkisuuden myös niille, joita on elämässä kiusattu ja pilkattu.
Hyvinkääläinen Tommi Kivimäki ei ollut ensimmäistä kertaa parrasvaloissa. Hän on näytellyt vuosia harrastajateatterissa, osallistunut uimakisoihin ja ollut perustamassa kehitysvammaisten omaa edunvalvontayhdistystä. Parhaillaan Tommi on ehdokkaana kuntavaaleissa.
Talent oli silti Tommillekin iso juttu. Yksi tuomareista olisi päästänyt hänet jatkoon, mutta kaksi muuta eivät punktyyppiselle vapauden veisulle tarpeeksi lämmenneet.
Keväällä Tommi huomautti lehtihaastattelussa, että hänellä on syntymässä saatu vamma, mutta monella suomalaisella on asennevamma. Vammoja on muitakin. Kuten ohjaaja Markku Lehmuskallio on viisaasti todennut, jokainen taiteilija on vammainen. Taide sinänsä on vamma, normielämän särö.
Lopuksi omistan muutaman rivin itkulle. Hömppäohjelmissa itketään koko ajan: esiintyjät itkevät, tuomarit itkevät, yleisö itkee. Missä vaiheessa suomalaisista tuli näin herkkiä?
Voisiko itku olla Amerikan tuliaisia? En tunnusta tätä mielelläni, mutta katsoin ehkä vuosi sitten amerikkalaista ö-luokan tanssikilpailua, jossa miehet oli puettu naurettaviksi lehmipojiksi ja naiset lypsäjättäriksi. Ohjelman henki oli kieroutuneen pikkutuhma.
Myös nämä tuomarit itkivät. Kaamea kantri räikyi, naiset hyppivät ryntäät rytkyen ja tuomareista tuli itkua kuin vesihanasta. Vanha kyynikko pitää ilmiötä outona.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 