Kurvit suoriksi
Kun viime vuonna en sienestysreissuillani Vuosaaren Uutelan metsissä nähnyt yhtään käärmettä, niin pelkäsin jo kaikkien kyiden ja rantakäärmeiden kadonneen näistä hienoista maisemista.
Mutta eipä hätää. Taas on ollut hyvä käärmevuosi. Kyitä on vilissyt sienipoluilla ihan parhaitten kesien malliin. Rantakäärmeitä en kyllä ole nähnyt ainuttakaan. Tosin eräs metsässä tapaamani käärme-ekspertti väitti, että jotkut isoiksi mustiksi kyiksi luulemani luikertelijat ovatkin saattaneet olla rantakäärmeitä. Hänen mukaansa keltaiset laikut rantakäärmeen kaulassa eivät aina näy selvästi.
Käärmeitä ei tietenkään ole enää näkynyt moniin viikkoihin, kun ilmat ovat olleet noille vaihtolämpöisille luikeroille aivan liian kylmiä.
Sienikausikin alkaa olla aivan lopuillaan, joten lienee pienen yhteenvedon paikka.
Kyllä minulla on kaapit täynnä sieniherkkuja, mutta se johtuu suurelta osin ahkerasta metsissä kömpimisestä. Mitään suusaaliita ei ole ollut tarjolla. Aluksi sienisadosta näytti tulevan suorastaan surkea. Heti juhannuksen jälkeen tosin noukin ensimmäiset kantarellini, ja niitä löytyikin Uutelasta ja kuulemma muualtakin pitkään ihan kohtuullisesti.
Mutta juuri muita sieniä ei keskikesällä sitten ollutkaan, ei edes haperoita, jotka yleensä ovat olleet melko satoisia. Tattejakaan ei tahtonut löytyä mistään, eikä niiden nouseminen paljon parantunut edes syksyn edetessä.
Poikkeuksena olivat lehmäntatit, joiden nuoria yksilöitä sitten keräilin herkullisempien sukulaisten puuttuessa. Myös kangastatteja oli reilusti, mutta en ole ihastunut niiden makuun, joten jätin ne muiden poimittaviksi. Mutta eivät ne näyttäneet kenellekään oikein kelpaavan.
Kyllä herkkutatteja sitten alkoi lopulta myös ilmestyä, mutta madot olivat useimmiten nopeammin niiden kimpussa kuin minä. Kokonaissaalis jäi melko vähäiseksi. Onneksi muutamasta paikasta löytyi sitten runsaasti voitatteja, joita ihmiset eivät tunnu oikein arvostavan tai tuntevan.
Punikkitattejakin löytyi paljon vähemmän kuin moniin vuosiin. Samoin oli kehnäsienten kohdalla, joita Uutelan kallioisista rantametsistä on yleensä löytynyt paljonkin.
Suolasieniksi keräämieni rouskujen satokin tuntui aluksi jäävän suorastaan olemattomaksi, mutta sitten ilmestyi joksikin aikaa ihan mukavasti karvarouskuja sekä kohtuullisesti meheviä haaparouskujakin. Pitkään ihmettelin, että missä viipyvät Suomen satoisimmat sienet eli kangasrouskut, mutta tulihan sitten niitäkin syksyn vanhetessa. Niitä oli lopulta niin runsaasti, että täällä Uutelassakin pystyi valitsemaan vain parhaita nuoria yksilöitä.
Mainittakoon vielä sekin, että nyt en löytänyt sienipoluilta mustia torvisieniä kuin jonkin näytekappaleen. Viime vuonna pääsin poimimaan niitä yllättävän runsaasti. Suppilovahverot ilmestyivät maastoon harvinaisen aikaisin ja myöhemmin niitä on ollut noukittavissa oikein reilustikin.
Eli tällainen sienivuosi oli täälläpäin. Kiva, että ne ovat aina erilaisia. Kerran takavuosina oli niin huono sienisyksy, että jouduin ostamaan kaupasta tarpeet joulupöydän sienisalaattia varten. Kaiken lisäksi minulle myytiin silloin kangasrouskuja haaparouskuina. Törkeää!
Sienimetsissä liikkuu muuten nykyisin paljon muitakin kuin Suomessa syntyneitä. Ehkä suurin ryhmä on venäläiset, jotka aina ovat ymmärtäneet metsän herkkujen päälle. Kaukaa idästä lähtöisin olevia naisia näkee myös paljon, mutta he ovat useimmiten suuret ämpärit mukanaan marjoja poimimassa. Eräiden olen havainnut etsivän myös suppilovahveroita.
Taas tänä syksynä ovat muutamat ihmiset metsässä tulleen luokseni sieni kädessä ja kysyneet onko heidän löytämänsä kaunis sieni syötävä. Näin ovat tehneet jopa venäläiset, joiden kuvittelin tuntevan sienet minua paremmin.
Sitten olen kuullut myös seuraavanlaisia repliikkejä:
”Kylläpäs sinulla on komeita sieniä. Kyllä minäkin sieniä keräisin, jos niitä tuntisin.”
”Kantarelli on ainoa sieni jota uskallan kerätä.”
Tähän viimeksi mainittuun lausahdukseen on olut suorastaan pakko vastata:
”Oletko varma, että et sotke kantarellia sen matkijasieneen eli valevahveroon?”
”Onko sellainenkin olemassa,” on puhekumppanini vastannut kauhistuneena.
Kaikille sienistä tietämättömille juttukavereille olen suositellut hyvän sienikirjan hankkimista. Niitähän on kaupoissa vaikka kuinka paljon ja lisää ilmestyy joka vuosi. Suosimani sienitietäjä Mauri Korhonenkin on taas julkaissut uuden alan opuksen, jota voi suositella sienestyksen vasta-alkajallekin.
Kirjan nimi on Sienet ja sieniherkut (Otava) ja se sisältää myös kiinnostavia sieniruokien reseptejä, jotka on laatinut Tatu Lehtovaara. Korhonen esittelee uudessa teoksessaan vähemmän sieniä kuin aikaisemmin, mutta valikoima riittää mainiosti ainakin aloittelevalla sienestäjälle.
Ja Korhosen kirjat ovat tunnettuja laadukkaista valokuvistaan, jotka ovat välttämättömiä sienien tunnistamiseksi.
Tänään jätän sieniretken väliin, kun sataa kaatamalla ja metsä on ennestäänkin täynnä vesilammikoita. Vetäydynkin jatkamaan Eero Materon juuri ilmestyneen kirjan Breznevin opissa. Muistelmia Moskovan puoluekoulusta (Siltala) lukemista.
Hauskin kirja pitkiin aikoihin.
uutiskirje 