Suomessa on pitkä ja harras konsensusperinne niin politiikassa kuin arkisessa kanssakäymisessäkin. Eri mieltä oleminen koetaan riidanhaastamiseksi ja väittely ikäväksi. Huono puoli tässä on, että kun ollaan yhtä mieltä väkisin, ollaan aina valtaapitävän mieltä.
Kuluneen syksyn aikana on kuultu yhteiskunnallisen keskustelun olevan liian ärhäkkää. Harvempi hyssyttelijä on välittänyt ottaa keskustelun sisällöstä ja esitetyistä argumenteista selvää. Helpompi on sanoa jotain ylimalkaista poteroitumisesta. Poterossakin muuten yleensä ollaan välttämättömyyden edessä, ei huvikseen.
Mitä keskusteluun tulee, mielestäni se on hävyttömän laimeaa olosuhteisiin ja harjoitettuun politiikkaan nähden. Toiminnasta nyt puhumattakaan, suomalaiselle kun mielenosoitus on yhtä kuin terrorismi ja lakko miltei maanpetos.
Minulle on valjennut, että joidenkin korkein älyllinen ohjenuora – sikäli kun se ei ole yhteisön paine tai muu muoti – on kuvitella jotkin ääripäät ja sitten itsensä tarkasti väliin, näennäisen puolueettomalle ei-kenenkään-maalle.
Ongelma tässä on, että jo päiden määrittely on puolueellinen. Toisekseen, nämä päät eivät useinkaan asemoidu toisiinsa vain yhdellä janalla. Kolmanneksi, jana ei välttämättä ole jana. Neljänneksi, keskellä kelluja on riippuvainen muiden kulloisistakin mielipiteistä enemmän kuin omasta järjestään. Viidenneksi, hän ei välttämättä ole keskellä lainkaan.
Ja mikä tärkeintä, niin sanottujen ääripäiden painoarvo voi olla aivan eri. Totuus ei ihan varmasti ole esimerkiksi horoskooppien ja tähtitieteen välissä. Jos se ei ole yksin jälkimmäisessäkään, on se siellä varmasti enemmän kuin horoskoopeissa.
Joskus taas mitään keskitietä ei edes ole. Näin on esimerkiksi iänikuisesti jankatussa suvaitsemattomuuden suvaitsemiskysymyksessä, jossa tosin ei pitäisi olla loogiseen ajatteluun kykeneville mitään epäselvää.
Entä onko tyrannian vastustaminen yhtä paha kuin tyrannia? Ääripää kuin ääripää, eikö se niin mennyt? Tyranniaa ei kuitenkaan voi puoliksi vastustaa. Tehdessään sille myönnytyksiä tai vaietessaan on sen puolella, sillä niin valta toimii.
Ja vallasta juuri on kysymys. Hegemonia on tietyn ideologian ylivaltaa käytännössä. Kun ideologia on luonnollistunut, se näyttää neutraalilta, terveeltä järjeltä.
Ylivallan vastustus puolestaan näyttäytyy ideologisena ja epäsovinnaisena. Siksi tämän päivän ”radikaalit” vaatimukset ovat sellaisia, kuten työmies on palkkansa ansainnut ja kaikille ihmisille samat oikeudet.
Jotain on kuitenkin tapahtunut. Hegemoniasta on tullut niin herkkänahkainen, että se puolustautuu hysteerisesti pienimmästäkin töytäisystä. Se tarkoittaa, ettei se ole enää vahvimmillaan. Mielenkiinnolla odotan, miten kauan lirkuttelut vastuullisuudesta – jota vaaditaan kansalaisilta, muttei hallitsijoilta – ja välttämättömyydestä menevät vielä läpi.
Kirjoittaja on tiedotusopin opiskelija.
uutiskirje 