Vuosi vaihtui ja juhlat on juhlittu – niitähän riitti. Oli joulu, uusi vuosi, loppiainen, sitten venäläinen joulu ja vanha uusi vuosi, jonka aattoa Venäjällä vietetään Nuutin päivänä. Paluu arkeen ei varmasti ole helppo juhlijoille, jotka ottivat tosissaan bailaamisen. Onneksi julkinen keskustelu, joka alkoi Umayya Abu-Hannan kirjoituksesta, sai unohtamaan juhlinnat ja pisti miettimään perusasioita.
Ihailen Umayyaa. Hänessä on sitä rohkeutta, mitä saisi olla enemmän kaikkialla. Minussa ei sitä ole. Mieluummin etsin vaikutusvaltaisen kantaväestöön kuuluvan ihmisen ja yritän tuoda esille hänen kauttaan tärkeänä pitämiäni asioita. Yleensä selitykseni ovat olleet, että näin nopeammin päästään keskusteluun asioista, koska viestin tuoja ei synnytä tunteenomaista halua torjua asioiden käsittelyä. Todellisuudessa ymmärrän kyllä, etten uskalla altistaa itseäni syytöksille – kiittämättömyydestä tai siksi, että Venäjällä, missä synnyin ja elin puolet elämästäni, on paljon pahempia ongelmia, joten voin painua sinne hoitamaan ne pois.
Kiittämättömyyssyytteet ovat hyvin yleisiä. Kovimmin niistä puhuvat… maahanmuuttajat. Osittain se johtuu heidän käsityksestään, miten kantaväestö suhtautuu heidän läsnäoloonsa maassa ja mitä se odottaa heiltä.
Ihailen Umayyaa. Hänessä on sitä rohkeutta, mitä saisi olla enemmän kaikkialla.
Jotkut siirtolaisista tietävät, kuinka haavoittuvaisia he ovat, vaikka yrittävät esittää, että kaikki on hyvin. Sen takia he suorastaan vihaavat jokaista, joka uskaltaa sanoa ääneen, että Suomessa on ennakkoluuloja ja että asenneilmapiiri ei ole suotuisa maahanmuuttajille. Sisimmissään he ymmärtävät sen ja ovat tottuneet odottamaan syrjivää suhtautumista. Mutta he eivät halua tunnistaa sitä. On halu uskoa, että heidän elämänsä on ymmärrettävää ja kontrolloitua, selkeää. Jos ja kun joku törmää asiattomaan käsittelyyn, niin se on sen syy, jota syrjitään – mikään ei tapahdu syyttä. Jos olet säntillinen ja vastuullinen, sinua ei haukuta vaan sinua kohdellaan tasa-arvoisesti ja tasavertaisesti.
Sen takia tällaiset ihmiset ohittavat juttuja, joissa kerrotaan, että Suomessa siivoojilla on korkeampi koulutustaso kuin missään muualla. Kuka nyt halua vertailla itseään ”epäonnistujiin”? Samoin he näkevät Guzenina-Richardsonin tai Alafuzoffin menestyksen sääntönä eikä poikkeuksena. Se sopii omaan rakennettuun maailmankuvaan ja oletukseen siitä, mitä muut odottavat jokaiselta sopeutuneelta mallimaahanmuuttajalta. Unohtamatta kiitollisuutta ja ehdotonta kieltoa kiinnittää minkäänlaista huomiota epäkohtiin –, niitähän ei ole. Ja jos on, niin niistä saavat puhua vain kantaväestöön kuuluvat. Piste.
Uskon, että on suomalaisia, jotka todellakin odottavat siirtolaisilta kuuliaisuutta ja oman paikan tietoisuutta. Varmasti sellaisille sopisi, jos myös muuttajien lapset ja ehkä lastenlapsetkin joko assimiloituisivat tai oppisivat vanhemmiltaan altistumistaidon.
Eräs tiedetoimittaja yhdessä A-Talk –ohjelmassa, jossa keskusteltiin rasismista, sanoi, että jos joku haukkuu maahanmuuttajaa käyttäen rotuun liittyviä epäsopivia sanoja, niin se on rasismia vain maahanmuuttajan eikä välttämättä haukkujan mielestä. Akateemisesti koulutettu tietysti tietää paremmin, missä on muualta tulleiden paikka tässä yhteiskunnassa – ei saa loukkaantua, onhan muukalaisviha ominaista ihmiselle.
Optimistina uskon kuitenkin, että enemmistö on toisenlaisia. Silti etsin jonkun, joka nostaa esiin maahanmuuttajiin tai heidän kotoutumiseensa liittyviä ongelmakysymyksiä aloittaen ratkaisujen etsimisen eikä joudu tyhjäpäiväiseen väittelyyn, kenellä on oikeus puhua ja mitä. Samalla suojelen itseäni.
Onhan meillä vain yksi ainoa maapallo, samat luonnonvarat, vesi ja ilma. Jos sattuu suuri onnettomuus, kukaan ulkopuolinen ei tule auttamaan – meidän on pärjättävä itse yhdistämällä voimia. Samalla tavalla meillä ei tule olemaan toista Suomea eikä toista yhteiskuntaa. On opittava rakentamaan tulevaisuutta yhdessä jakamatta ihmisiä ”meihin” ja ”teihin”. Ei lastentarhaopettaja voi jakaa lapsia eriarvoisiin ryhmiin – jokaisesta kasvaa kansalainen, jonka on kannettava vastuu maan tulevaisuudesta. Samoin on kouluissa, lukioissa, opistoissa, armeijassa ja jokaisessa työpaikassa.
Umayya nosti kirjoituksessaan esille hyvin tärkeän asian: meidän on taattava lapsillemme ihmisarvoinen kohtelu. Ihan jokaiselle.
Ei minua kiinnosta, onko Abu-Hannalla liian ruusuinen käsitys Amsterdamista – hän kertoi omista kokemuksistaan.
”Kahden vuoden aikana joka ikinen bussikuski, putkimies, roskakuski, virkamies ja poliisi on kohdellut hollannintaidotonta arabinaista ja hänen pientä mustaa tytärtään ihmisinä”. Sekö sai YLE:n toimittajan lähtemään Hollantiin etsimään todellista – rasistista – kuvaa? Odottaisin enemmän selvitystä Umayyan esittämään kysymykseen, kenellä on Suomessa valta päättää, kuka on IN, ja kuka OUT. Vai oliko päätös kääntää keskustelu siihen, ettei lottovoiton lunastamatta jättänyt nainen kelpaa keskustelun avaajaksi?
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 
