Yllättäen mystinen ja filosofisesti kiehtova Herttua Siniparta on saanut Kansallisoopperan uutuusesityksessä parikseen Leoncavallon Pajatson, sinänsä mainion pienoisoopperan, jota ei ole syvällisyydellä kuormitettu.
Siirtymä visuaalisesti ja kaikin tavoin esityksenä vaikuttavasta Siniparran linnasta tökerösti lavastetun Pajatson puskafarssin kohotukseen saippuaoopperaylilyönteineen viirtää oopperaillan lähes kiusallisuuden partaalle. Mitä ohjaaja Vilppu Kiljunen haluaa karrikoidulla rinnastuksellaan korostaa? Mene ja tiedä.
Vahinko, että Pajatso jää niin ulkokohtaiseksi. Kummankaan oopperan roolisuorituksissa sinänsä ei ole mitään vikaa.
Lavasteiden pinnat muuntuvat ja ”elävät” kolmiulotteisesti.
Kulttuurit ovat orgaaneja, joilla on oma synty- ja kasvuhistoriansa kuten ihmisyksilöllä: syntymä, lapsuus, aikuisuus, vanhuus ja kuolema. Tai kuten vuoden kiertokululla: kevät, kesä, syksy ja talvi. Herttua Siniparran tarinassa tätä kuvataan Juditin tarinan kautta.
Yksilö jolle mikään ei riitä
Goethe kuvasi länsimaisen faustisen ihmisen levottomuutta yksilössä, jolle mikään ei riitä. Kaikkia on saatava koko ajan lisää, enemmän on ainoa päämäärä. Oopperassa jokaisen suljetun oven takana on salaisuus.
Béla Balázsin kryptisessä, vahvan symbolistisessa libretossa herttua Siniparta tuo linnaansa häneen tulisesti rakastuneen, häistään karanneen tytönhupakon Juditin. Morsian haluaa tuoda synkkään salaisuuksia täynnä olevaan linnaan valoa ja elämää. Määrätietoisesti hän uskaltautuu avaamaan linnan suljettuja ovia, samalla avaten ovia herttuan sisimpään. Ovien takaa paljastuu kidutuskammioita, aarteita, herttuan suuri valtakunta, verta ja kyynelten lampi.
Viimeisessä huoneessa ovat Siniparran edelliset vaimot: yksi kuvasi aamua, toinen päivää, kolmas iltaa. Neljännestä vaimosta, Juditista tulee yö. Ovatko he eläviä vai kuolleita, ja mikä Juditin kohtalo herttuan neljäntenä vaimona on, jää oopperassa avoimeksi. Ja hyvä niin, sillä tämä syvyyspsykologinen herttuan sielun ja mielen kuvajainen on kiehtova metafora ihmismieleen.
Pelon ilmapiiri lavastuksella
Lavastaja Sampo Pyhälä ja valaistussuunnittelija Kimmo Karjunen käyttävät näyttävää projisointitekniikkaa, jolla lavasteiden pinnat muuntuvat ja ”elävät” kolmiulotteisesti. Siniparran lavastus luo pelon ilmapiiriä ja tarjoaa myös tavattoman kauniita näyttämökuvia. Kuudennen oven takaa avautuva kyynelten lampi savutehosteineen on henkeäsalpaavan kaunis.
Tapahtumien vähyys antaa tilaa symboliikalle ja erityisesti musiikille, joka kuljettaa hienovireisesti ja vaikuttavasti tarinaa aina arvoitukselliseen loppuun saakka. Siniparta-oopperan pääosaan nouseekin monilta osin sen musiikki.
Siniparran molemmat solistit lauloivat hyvin, mutta psykologisen draaman tulkitseminen olisi kaivannut enemmän intensiteettiä. Vladimir Baykovin ehjä ja sointuisa baritoni olisi kaivannut enemmän vavisuttavaa voimaa. Juditia esittävän Niina Keitelin kaunis sopraano soi kauniisti ja voimistuu ovi ovelta, alun naiivin, rakastuneen tytönhupakon livertelystä linnan kauhut ja karmeat epäilykset kohtaavan naisen kohtalonlauluksi.
Heppoista kolmiodraamaa
Intohimoistaan ihminen elää ja kuolee. Leoncavallon Pajatsossa varaton, kiertelevä commedia dell’ arte -seurue esittää yleisölle heppoista kolmiodraamaa. Samanaikaisesti esittäjät selvittelevät verissä päin välejään kulisseissa.
Ohjaaja Vilppu Kiljunen on ratkaissut Siniparran ja Pajatson yhtyeenliittämisen tuomalla Pajatson teatteriseurueeksi Kansallisoopperan todellisen tilanteen esitysiltana. Pajatson alussa Siniparran esitys on päättynyt, ja solistit ovat lavalla kukitettavina aplodien raikuessa.
Estradilla tepastelee pontevan Mikko Franckin oloinen kapellimestari partituuriaan lehteillen, ja kuoro on oopperan henkilökuntaa. Komedian petollisen aviopuolison Neddan rakastaja on näyttämömies Silvio. Nerokasta sinänsä, mutta muutoin Pajatso esityksenä on sekava ja yliampuvuudessaan jotensakin hölmö olkoonkin, että kuvaa commedia dell’ arte -esitystä.
Teatteriseurueen näytelmän hahmot ovat melkoisia karrikatyyreja. Nedda/Colombina on muodokas suttura, joka vilauttelee sulojaan estottomasti edestä ja takaa. Peppe/Harlekiini on testosteronia tihkuva lihaskimppu. No jaa, yleisön kosiskelua vai mitähän lie.
Pajatson solistikaarti on tasalaatuisen hyvä. Mika Pohjonen tekee hienon roolin Pajatsona, äänessä on hienoista jäykkyyttä, mutta näyttämöllisesti hän on erinomainen.
Helena Juntunen on tehnyt laulajana jo aikoja sitten läpimurtonsa, ja tekee sen jälleen. Hän on soluttautunut uskottavasti huippusopraanojemme kärkikaartiin.
Juntusesta on kehkeytynyt hienovireinen, todella kaunisääninen, sensuelli laulaja. Näyttämöllisesti lahjakas Juntunen keikisteli viehkosti Neddana ja Colombinana roolinsa uskottavasti sisäistäen. Aki Alamikkotervo laulaa myös hyvin, ja mieluisaa kuultavaa on myös Jorge Lagunesin ja Luthando Qaven laulaminen.
Franckin jäähyväiset
Mikko Franck jättää oopperaorkesterinsa kanssa komeat jäähyväiset kautensa viimeisessä oopperarypäyksessä. Herttua Siniparran linnan ja Pajatson yhdistäminen oli hänen ideansa.
Näiden pienoisoopperoiden kautta Franck päästää orkesterinsa kaikessa upeudessaan valloilleen. Orkesteri soittaa valtavalla intensiteetillä, loisteliaasti ja herkkävireisesti molemmat oopperat. Bartókin musiikki elää ja säihkyy monisävyisenä ja Leoncavallon varsin viihdyttävä, suosittu musiikki soi upeasti. Kansallisoopperan kuoron sointi on takuuvarman kaunis pienine rytmisine kömmähdyksineenkin.
Oopperan lopussa Pajatso puukottaa Colombinan ja tiputtaa hänet lavasteista, hässäkkä on melkoinen. Loppuratkaisu on hauska ja yllätyksellinen.
Belá Bartókin Herttua Siniparran linna ja Ruggero Leoncavallon Pajatso. Ohjaus Vilppu Kiljunen. Lavastus Sampo Pyhälä. Puvut Mirkka Nyrhinen. Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro joht. Mikko Franck. Pääosissa mm. Vladimir Baykov, Niina Keitel, Helena Juntunen ja Mika Pohjonen.
uutiskirje 
