Matti Suurpää ja Martti Anhava ovat koonneet legendaarisen kirjallisuuden monineuvon Tuomas Anhavan poleemisia tekstejä teokseen Ja maisteri pisti sen (Otava 2013). Nimi viittaa Lauri Viidan runoon Amicus naturae, mutta vielä paremmin Anhavaa luonnehtii kirjan kannessa Erkki Tantun piirtämä ex libris: kauniissa kukassa isorillinen herhiläinen, piikkinokka valmiina pistämään.
Kirjallisuuden kentällä ei ollut Tuomas Anhavalle vierasta aluetta, hän oli runoilija, prosaisti, journalisti, kriitikko, ateljeekriitikko, suomentaja, kulttuuripoliitikko ja kielimies. Monipuolisessa perehtyneisyydessään sekä itseen ja muihin kohdistuvassa vaateliaisuudessaan hän olisi ollut rariteetti missä maassa tahansa. Kirjallisuuden asialle oli omistauduttava nahkoineen karvoineen. Kirjallisuusihmisen ”on syöminen, juominen, ajatteleminen mustetta ja musteesta unta näkeminen.”
Erinomaisen ärsyttävä ja kiusallinen persoona siis, monelle auktoriteetille herne nenässä. Kiihkeimmät viholliset löytyivät poliittisen kentän ääripäistä, luutuneimmista konservatiiveista ja luokkakantaisimmista kommunisteista. Anhavaa, jolla oli huomattavan kehittynyt huumorintaju, varmaan asetelma kutkutti, mutta sen naurettavuus ei tehnyt hänen asemastaan helppoa.
Kun raha puhuu, ei myöskään sananvapauden tila ole hyvä.
Kirjassa on noin 70 eri medioissa julkaistua artikkelia, tärkeimpänä areenana Parnasso, jota Anhava päätoimitti vuosikymmenet. Skaala on laaja: kritiikeistä suomen kieleen ja sen opetukseen, journalismista suomentamiseen, modernismin puolustuksesta kulttuuripolitiikkaan. Anhava oli väsymätön kirjailijan aseman ja oikeuksien puolustaja ja alituiseen nokkapokassa oikeakielisyysmiehiä vastaan. Hän suomi armotta huonoa käännöstyötä ja silppusi pelotta kritiikeissään päreiksi kehnoksi arvioimansa kirjallisuuden.
Anhava on näkemyksineen edelleen suorastaan ikävän ajankohtainen, sillä juuri mikään ei ole muuttunut. Kirjailijoiden, kääntäjien ja kulttuurijournalistien asema ei ole taloudellisesti eikä ammatillisesti kohentunut. Kun raha puhuu, ei myöskään sananvapauden tila ole hyvä. Yhä rehottavat kaikkinaiset Anhavan vihaamat paheet: henkinen laiskuus, leväperäisyys, fuskaaminen, älyllinen epärehellisyys, yksipuolisuus ja sensuurimieli. Yhteiskunnassa, jossa kaiken kulttuurin laadusta riippumatta pitää saada olla ”samalla viivalla”, ei kiistellä makuasioista, vaikka ne ovat ainoat asiat, joista ylipäätään voi kiistellä.
Kaikki kelpaa, tasa-arvon nimissä, ja kuluttajan on saatava kaikki ilmaiseksi – ainakin verkossa, koska taidetta tuetaan julkisista varoista. Tätä on äskettäin vaatinut ammattijournalisti, jonka pitäisi tietää, että vaikka esimerkiksi maatalous saa runsasta julkista tukea, hän ei saa leivänpalaa kaupasta ilmaiseksi. Eikä mitään mistään. Kuluttaja kuluttaa rahojaan hankkiakseen itselleen tarpeelliseksi kokemiaan aineellisia ja henkisiä hyödykkeitä.
Journalismin tila on huolestuttava, jos edes toimituksissa ei kunnioiteta oman säätelyelimen Julkisen Sanan Neuvoston päätöksiä, jos työnantajapuoli vaatii tekstimainontapykälän poistamista työehtosopimuksesta, jos irtisanomisten ja toimeentulon loppumisen pelossa toimittajakunnan kollegiaalisuus on kadonnut. Se on tätä päivää. Päätös siitä, kuka saa kirjoittaa lehteen, on siirtynyt toimituksilta mediakonsernien juristeille, avustajien orjakontrahtien laatijoille. Sananvapaus nähdään vain journalismin, ei kaikkien kansalaisten vapautena.
Jos Tuomas Anhava eläisi, hän joutuisi yhä kantamaan samoja murheita.
Paavo Haavikko ja Sanoma Oy:n lehtikonserni ajautuivat vuonna 1958 konfliktiin, jota Anhava kommentoi parissa kirjan artikkelissa. 55 vuoden jälkeen asia on tyrmistyttävän ajankohtainen.
Haavikon tapaus kannattaa kerrata.
Ilta-Sanomien kriitikko Paula Talaskivi ruttasi kritiikissään Haavikon Münchausen -näytelmän esityksen Kansallisteatterissa. Kriitikko oli lainauksena esittänyt tekstiä, jota ei ollut esityksessä ja näytelmää referoidakseen mielivaltaisesti yhdistellyt tekstin katkelmia. Haavikko haastoi Talaskiven oikeuteen tekijänoikeusrikkomuksesta. Toimitusjohtaja Eljas Erkko kauhtui tästä niin, että kielsi Haavikon nimen mainitsemisen firmansa lehdissä. Mahtikäsky tehosi. Siitä koitui hankaluutta, ajan keskeisen runoilijan uutta teosta ei saanut arvostella edes Hesarissa. Haavikolle hankaluutta koitui Anhavan mielestä vähemmän, sillä lausumatta jäänyt arvostelu ei vaikuta teoksen menekkiin eikä lukijoiden käsityksiin. Erkon käsky oli kosto, tehoton, mutta ”ruma elje”, eikä ensimmäistä kertaa käytössä talon arsenaalissa. Eikä viimeistä, veikkaan minä.
Minut pysäytti tämä: ”Tunnettua on, ettei HS kuin poikkeustapauksissa salli palkkaamiensa lehtimiesten esiintyvän muualla, edes radiossa. Mutta samalla, kun vakituiset kirjoittajat näin monopolisoidaan, kustantaja ja muu johto mielivaltaisesti rajoittaa heidän itsenäisyyttään ja persoonallista liikkuma-alaansa. Ts. tekee tyhjäksi ostamansa arvostelukyvyn.”
Mitä eroa mediatalojen nykyisiin käytäntöihin? Niin vakinaisen väen kuin avustajienkin asema on entistä orjallisempi, kun heiltä on riistetty käytännöllisesti katsoen kaikki tekijänoikeudet omiin juttuihinsa. Niitä voidaan muuttaa ja muokata, kaupata edelleen ja julkaista missä tahansa korvauksetta.
Anhava puolusti nimenomaan journalistien sananvapautta omistajan mielivaltaa vastaan. Mutta journalistit eivät häntä tukeneet. Kävi, kuten hän oli odottanutkin: Hesari ei vastaa hänen kysymyksiinsä, muu lehdistö ei kommentoi, mitä nyt ”joku kommunistijulkaisu” käyttää kirjoitusta omiin tarkoituksiinsa.
”Joku” oli Kansan Uutiset, ja siellä Kerttu Kauniskangas, joka pakinassaan selosti ilmiön melkein virheettömästi, mutta irvisteli Erkon ja Anhavan ideologiselle läheisyydelle: Erkon ylimielisyys ja vallanhimo on niin tavaton, että se uhkaa tukahduttaa porvarillisenkin sananvapauden. Tämä huvitti Anhavaa, hänestä sanavapaus on sananvapautta, ei porvarillista tai marxilaista sananvapautta. Toinenkin toimittaja otti kantaa: Hämeen Sanomien Jaakko Korjus, joka puolusti voimakkaasti julkaisukieltoa ja Erkon herruutta omassa talossaan.
Jos en väärin muista, Paavo Haavikko voitti juttunsa. Sen pahempi; Haavikko-boikotti kesti kauan. Historian saatossa tapaukselle on naureskeltu. Pompöösi itsevaltiushan on mennyttä maailmaa erkkoineen päivineen.
Onko? Vai ovatko käskijät vain paremmin piilossa?
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
