Tasan kaksikymmentä vuotta sitten maailma todisti pahinta joukkoteurastusta sitten holokaustin. Yli 800 000 ihmistä – vähemmistökansallisuus tutseja sekä sovinnollisia hutuja – tuhottiin hutujen johtaman hallituksen voimin.
Tänään muistot itkettävät yhä ruandalaisia. Kostonkierre katkaistiin nopeasti. Silti maassa voi aistia jännitteitä. Ihmiset muistavat edelleen pääkaupunki Kigalin ruumiskasat sekä veren saastuttamat järvet ja joet. Johtovesi oli juomakelvotonta. Kodit ja kirkot eivät antaneet suojaa.
YK epäonnistui suojeluvelvoitteessaan. Nykyään YK:n turvallisuusneuvosto pyytää anteeksi sitä, että ranskalaiset rauhanturvaajat vedettiin maasta. Ruandassa hyvin tunnettu elokuva The Shooting dogs kertoo karua kieltä YK:n asenteesta. Ruandalaiset jätettiin yksin, ilman että maailmassa juuri tiedettiin, mitä maassa tapahtui sadan päivän aikana.
Nykyään on mahdollista, että hutu ja tutsi menevät naimisiin.
Pimeyden voimat velloivat vuonna 1994. Hutu-miehet tappoivat omat tutsi-vaimonsa ja lapsensa viidakkoveitsillä. Sääliä eivät saaneet edes raskaana olevat naiset tai viattomat lapset. Raiskatut naiset synnyttivät myöhemmin teurastajien lapsia.
Muistot murhista
elävät yhä
– Joukkoteurastus tuhosi kokonaan maamme sosiaalisen rakenteen, aloittaa Ahishakiye Naphtal.
Naphtal johtaa kansanmurhasta selvinneiden sateenvarjo-organisaatiota IBUKA:a. Ibuka on verbi, ja tarkoittaa muistamista.
Naphtal on yksi selviytyjistä. Hän menetti kaksikymmentä vuotta sitten suuren osan perheestään.
– Isäni, äitini, serkkuni ja setäni tapettiin silmieni edessä. Olin silloin kaksikymmentävuotias.
Naphtalin silmät punehtuvat ja kyynelet herahtavat silmäkulmiin. Vuodet eivät ole häivyttäneet muistoja. Silti hänen tavoitteenaan ei ole kosto, vaan rauha.
Nousu tuhosta
vahvalla johtamisella
IBUKA:n ja kahdentoista muun järjestön rauhantyö on tuottanut tulosta. Naphtal sanoo, että se on vahvojen johtajien ansiota.
– Alussa tutsien ja hutujen oli äärettömän vaikea asua samoissa kylissä. Kukaan ei luottanut toisen etnisen ryhmän ihmisiiin. Kahteen kolmeen vuoteen kansanmurhan jälkeen eri heimoihin kuuluvat eivät puhuneet toisilleen.
– Pian kävi kuitenkin selväksi, ettei lapsille ollut erikseen tutsi- tai hutukouluja. Heidät pantiin samaan kouluun.
Hallitus oli vaikean tehtävän edessä: kuinka auttaa kansanmurhasta selvinneitä henkisesti ja taloudellisesti. Tukea annettiin muun muassa poltettujen tai muuten tuhottujen rakennusten uudelleenrakentamiseksi.
”Olemme vain
ruandalaisia”
Yksi IBUKA:n menestystarinoista oli menestyksellinen sovitteluohjelma. Mukaan otettiin myös perinteinen oikeusjärjestelmä, gazaza, joka käsitteli vuoteen 2012 mennessä yli kaksi miljoonaa oikeusjuttua. 65 prosenttia järjestelmän läpikäyneistä sai tuomion.
Toiseksi henkilökorteista poistettiin merkintä etnisestä ryhmästä. Kansanmurhan aikana etnisen taustan paljastava henkilötodistus oli monelle kuolemanpaperi.
– Tänä päivänä me olemme vain ruandalaisia. Me kuulumme maahan, jossa ei ole fyysisiä tai etnisiä jakoja, jotka erottaisivat meidät toisistamme, Naphtal painottaa.
IBUKA on rakentanut luottamusta keskitettyyn hallintoon, yhteisöjen kehittämiseen ja rauhanrakennukseen. Kansalaisia pyydettiin antamaan anteeksi ja maasta paenneille annettiin mahdollisuus palata.
– Nykyään on mahdollista, että hutu ja tutsi voivat mennä naimisiin. Kansan yhtenäisyys on syntymässä hiljaa uudestaan. Naapurit puhuvat toisilleen. Lapset leikkivät ja käyvät koulua yhdessä, sanoo Elloy Kabaga Kigalista.
Silti pinnan alla on jännitteitä. Syrjintää on, mutta siitä ei puhuta vieraille.
Sata päivää
muistojuhlaa
Nykypäivän Ruandassa hallitus pyrkii luotettavuuteen ja läpinäkyvyyteen.
8. huhtikuuta alkoi suuri muistojuhla, Kwivuka, 20 vuoden takaisten tapahtumien muistamiseksi sekä anteeksiantamiseksi. Ruandassa on muistojuhlia sadan päivän ajan, heinäkuun alkuun saakka.
Kwivuka huipentuu tänään, 4. heinäkuuta Kigalin suurella urheilustadionilla pidettävään tilaisuuteen.
– Tänä vuonna meillä on ollut paljon muistotilaisuuksia. Koska korkean tason vieraiden kutsuminen on kallista, emme voi järjestää isoja muistojuhlia joka vuosi. Silti aiomme tehdä sen aina täyden viiden tai kymmenen vuoden kohdalla, lopettaa Ahishakiye Naphtal.
Ruandassa on kuusi kansallista, 30 alueellista ja 200 paikallista muistopaikkaa.
lehti 