Torstaina solmittua Minskin sopimusta Itä-Ukrainan kriisin rauhoittamiseksi on ehditty jo paljon kommentoida. Useimmissa kommenteissa on luonnehdittu sopimusta hataraksi ja pelätty sen romahtavan mahdollisesti hyvinkin pian.
On tietysti totta, että kriisin lientymisen tiellä on paljon vaarallisia esteitä. Myös kokemus opettaa varovaiseksi, onhan Ukrainan kriisi näyttänyt jo pariin kertaan aiemminkin laukeavan, mutta tilanne onkin mennyt vain entistä pahemmaksi.
Mutta on silti myös perusteita arvella, että tällä kertaa sopimus voisi pitää esimerkiksi syyskuista Minskin sopimusta paremmin.
On aina vaarallista, jos valtiojohtajat alkavat uskoa omaan propagandaansa.
Tärkein syy on se, että nyt todella ollaan viimeisellä rajalla. Jos Minskin sopimus romahtaa saman tien, edessä ei voi olla paljon muuta kuin kriisin eskaloituminen. Silloin konflikti – joka nyt sittenkin on vielä lähinnä paikallinen – voi levitä holtittomasti tavalla, joka ei ole enää kenenkään hallinnassa.
Toinen tärkeä syy on se, että Saksan liittokansleri Angela Merkel pani nyt kaiken arvovaltansa peliin. Hän ei tyytynyt puhelinkeskusteluihin, vaan matkusti Moskovaan Vladimir Putinia tapaamaan.
Jos Putin pettää Merkelin, hän menettää viimeisen merkittävän länsijohtajan, joka periaatteessa voisi ymmärtää myös Venäjän näkökantoja.
Vaihtoehdot Merkelille näkyvät esimerkiksi siinä keskustelussa, mitä Yhdysvalloissa on käyty asetoimituksista Ukrainan hallituksen joukoille. Osittain se on ollut taktista, mutta osa on varmasti tosissaan sitä mieltä, että asetoimitukset olisi oikeastaan pitänyt jo aloittaa.
Öljy ja pakotteet
Kaikki toimijat kentällä eivät ole kenenkään kontrolloitavissa, eivät kummallakaan puolella. Provokaatioita tulee varmasti, mutta jos sopimuksen takuumiehet ovat tosissaan, ne eivät anna provokaatioiden johdattaa tapahtumien kulkua.
Jos Putin tekee selväksi separatisteille, että Venäjä ei salli sopimuksen horjuttamista, asian pitäisi olla sillä selvä. Jokainen yksittäinen kapinallisryhmä ei tätä välttämättä tottele, mutta laajemman sodan pitäisi loppua tähän. Separatistien sotamenestys on niin selvästi ollut Venäjän tuen varassa.
On joitakin tekijöitä, joiden perusteella voisi arvella Putinilla olevan nyt tarvetta pitää sanansa. Ensinnäkin on aiemmin mainittu eskaloitumisen vaara ja viimeistenkin ymmärtäjien menettämisen vaara.
Toinen seikka on talous. Venäjä saattoi viime kesänä ja keväänä arvioida selviävänsä pitkäänkin lännen talouspakotteiden kanssa. Mutta silloin ei öljyn hinta ollut vielä romahtanut. Nyt nämä kaksi yhdessä ovat tuoneet todellisen talouskriisin vaaran paljon lähemmäksi Venäjällä.
Mitkä ovat Venäjän motiivit?
Paljon riippuu myös siitä, mitkä Venäjän todelliset motiivit kriisin aikana ovat olleet.
Olen taipuvainen uskomaan, ettei Venäjällä ollut vuosi sitten suurta suunnitelmaa alueiden valloittamiseksi Itä-Ukrainasta. Venäjän toimet etenivät osittain reaktioina, osittain omalla painollaan.
Oletan, että avain oli Sevastopolin laivastotukikohta. Vallan vaihtuessa Ukrainassa Venäjä heräsi siihen pelkoon, että uusi hallitus saattaa jossain vaiheessa mitätöidä tukikohtasopimuksen. Pahimmassa tapauksessa Sevastopolista voisi jopa tulla Naton tukikohta.
Krimin valtaaminen oli reaktio tähän uhkaan.
Huomio pois Krimistä?
Kyynisimmin ajateltuna kriisin lietsominen Donetskin ja Luhanskin alueilla saattoi olla Kremlille huomion siirtämistä pois Krimin valtauksesta.
Jos Minskin sopimus onnistuu Itä-Ukrainan rauhoittamisessa, länsi alkanee lieventää talouspakotteita. Tämä siitä huolimatta, että Krim pysyy tiukasti Venäjällä. Siinä mielessä Kremlin taktiikka saattoi olla onnistunutta.
Osittain Moskova oli ehkä Itä-Ukrainassa oman propagandansa vanki. Se oli luvannut puolustaa etnisten venäläisten ja venäjänkielisten etuja omien rajojensa ulkopuolellakin. Ukrainan uusi hallinto vielä suorastaan ajoi Venäjän tähän kumoamalla heti ensimmäisenä päivänään lain venäjänkielisten oikeuksista asiointiin omalla kielellään.
Jos Putinin tarkoitus sen sijaan oli alusta lähtien alueiden valtaaminen Itä-Ukrainasta suoraan tai vasallien kautta, toiveet kriisin lientymisestä ovat pienemmät.
Jos näin ei ollut, Venäjällä on motiivit etsiä kunniallinen ulospääsy tilanteesta – ja samalla pitää Krim.
Mustavalkoisuuden vaarat
On aina vaarallista, kun valtiojohtajat alkavat uskoa omaan propagandaansa. Tähän on syyllistytty lännessäkin, jossa Ukrainan kriisi on maalailtu yksinkertaistavasti suureksi hyvän ja pahan taisteluksi.
Lännessä on haluttu pitkälti ummistaa silmät siltä tosiasialta, että Ukrainan uuden hallinnon taustajoukoissa on pahimman lajin äärioikeistolaisia. Se ei tee koko hallinnosta äärioikeistolaista, mutta äärioikeistolla on jonkinasteinen vaikutusvaltansa siihen.
Ukrainan puolella on takuulla yhä niitä, jotka uskovat, että lännen aseavulla voitaisiin vallata separatistialueet takaisin. Länsi voi osoittaa olevansa tosissaan tekemällä heille selväksi, ettei sotilaallista ratkaisua ole.
Ei myöskään pidä olettaa, että Ukrainan nykyhallinto mitenkään automaattisesti olisi edeltäjäänsä hanakampi kitkemään korruptiota, huonoa hallintoa ja hyvien veljien suosimista. Jos länsimaat todella haluavat tervehdyttää Ukrainan yhteiskuntaa, Ukrainan johtoa on painostettava.
Jos tulitauko pitää ja päästään ratkomaan kriisin syitä, olisi kaikkien etu, että Ukrainan taloussuhteet voitaisiin järjestää toimiviksi sekä EU:n että Venäjän suuntaan. Kauppasopimuksistahan kaikki tavallaan alkoi puolitoista vuotta sitten.
uutiskirje 