Sahdin teko ei ole vaikeaa, jos sen osaa.
Suvussani – kuten kai tapana on ollut yleisemminkin – sahdin ovat perinteisesti tehneet naiset niin omiin kuin lähisukulaistenkin juhliin.
Yhdessä veljeni kanssa päätimme, että sukumme jalo perinne ei saa katketa ja jo vuosia sitten opettelimme taidon äidiltämme.
Taito on hyppysissä, vaikka viime vuosina sahdin teko on jäänytkin vähemmälle. Onpa sahtiani juotu valtion hallintoon kuuluvan yksikön kesäjuhlissa vuosia sitten, mistä todisteena on korkean virkamiehen kiitoskirje.
Ensimmäisen humalani teinipoikana koin monen maalaispojan tapaan – kuinkas muuten – sahdista turvallisesti vanhempien silmien alla. Joskus tuli myös käytyä kylällä pidetyissä hääjuhlissa kuokkimassa ja sahtia hörppimässä.
Huonon sahdin maistaa. Jos joku käyttää sahtiaan sokerilla, se muuttuu kiljuksi ja varmuudella siitä saa mahan sekaisin.
Suuri rikos juojia kohtaan on sekoittaa viinaa sahtiin. Sellaistakin tapahtui joskus, kun sahti uhkasi häissä loppua – eikä sekoituksen seuraamukset olleet mieltäylentävää katsottavaa.
Sahdilla on tietynlainen säilyvyysongelma. Se ei nimittäin kauaa säily, jos useampi sahdin ystävä on koolla.
Hyvin tehty sahti on maukasta juotavaa eikä varsinkaan aloittelija tajua, että siinä on runsaasti prosentteja ja myös energiaa. Sahdin nauttijan ajatus on kirkas ja loistavat ideat sinkoilevat, mutta seisomaan noustessa maa vetää puoleensa ja vie jalat alta.
Sahtiin liittyy paljon tarinoita. Jotkut juomasta kerrotut jutut ovat totta toiset ehkä vähän höystettyjä.
Usein on kerrottu, että todelliset sahdin ystävät lusikoivat sahdin himossaan tynnyrin pohjalle jääneen jästinkin. Tämän olen omin silmin nähnyt, kuten senkin, mitä tapahtui kun jästi annettiin nokittavaksi kanalaan. Siellä sitten kukko eineestään innostuneena polki kohta kiekuen kaikki 16 kanaa, ja jotkut kahteenkin kertaan.
Kirjoittaja on Sahtiseuran jäsen
lehti 