Pintaa syvemmältä
Syyriassa ei ole enää vuosiin taisteltu demokratian puolesta. Nyt käydään uskontosotaa: Syyrian ja muun maailman sunnimuslimit sotivat šiiamuslimejä vastaan. Sen ohella Venäjä, Yhdysvallat ja Turkki haluavat lisätä vaikutusvaltaansa.
Viime kerralla viittasin ruotsalaistutkija Aron Lundiin, joka nykyään taitaa tuntea tämän seudun politiikan paremmin kuin kotimaansa kuviot. Hänen mukaansa tilanne muuttui nopeasti. Mielenosoitukset demokratian puolesta alkoivat maaliskuussa 2011, mutta jo saman vuoden syksyllä tilanne oli muuttunut täysin.
Syyria on sunnienemmistöinen, mutta šiiajohtoinen.
Kun baathpuolue oli parikymmentä vuotta sitten vallassa sekä Irakissa että Syyriassa, oli Irakissa šiiaenemmistö, mutta johdossa oli Saddam Hussein, sunni. Syyria taas oli sunnienemmistöinen, mutta šiiajohtoinen. Syyriassa on 65 prosenttia arabisunneja, 12 prosenttia alaviitteja (siis Turkin alevien kaltaisia šiiamuslimeja), 9 prosenttia kurdisunneja, 9 prosenttia kristittyjä ja 3 prosenttia druuseja.
Näistä ryhmistä ainoastaan arabisunnit ovat ryhtyneet kapinaan. Kurdisunnit ovat muodostaneet Pohjois-Syyriaan itsehallinnollisia alueita, joissa on tilaa myös muille ryhmille. Paikallinen itsehallinto ja sukupuolten välinen tasa-arvo ovat keskeisiä lähtökohtia. Hallituksen ja kurdien välillä ei ole käyty taisteluja. Syyrian kurdien pahin vihollinen on Turkki, joka pelkää itsehallintoajatusten tarttuvan Turkin kurdeihin.
Lund on kuvannut, kuinka arabisunnien kapina nopeasti sai uskonnollisen luonteen. Maallisia syitä tyytymättömyyteen Bashar al-Assadin suvun julmaa hallintoa kohtaan olisi ollut ihan tarpeeksi, mutta ajan henki oli toinen. Afganistanista Irakiin ja Syyriaan siirtynyt al-Qaida määräsi aika pitkälle tämän hengen.
Irakista ja Syyriasta liike valtasi laajat alueet, julistaen Islamilaisen valtion (IS) ja kalifaatin. Hallinto oli Damaskoksen hallintoa vielä paljon, paljon julmempi – ja sitä varmisti tehokas sotilaskoneisto. Syyriaan syntyi sissiliike al-Nusra al-Qaidan kylkeen, osittain sen ”serkuksi”, osittain sen kilpailijaksi.
Alunperin sunnikapina syntyi samantyyppisestä asetelmasta kun Trump-kapina Yhdysvalloissa: maaseudun talous oli taantunut, kun taas pääkaupungissa elettiin leveästi.
Damaskoksen porvaristoon kuului sunneja yhtä hyvin kuin alaviitteja ja hekin kannattivat järjestelmää, koska se kannusti heitä. Al-Assadin perhepiiri keskitti valvontansa turvallisuuskoneistoon, johon otettiin lähes pelkästään alaviitteja. Pääkaupungin sunnit eivät siis osallistuneet kapinaan ainakaan sen alkuvaiheissa. Onkin luonnollista, ettei IS:n vaatima askeesi houkutellut heitä.
Maaseudun sunneilla ei sen sijaan ollut paljon menetettävää, ja heidän keskuudessaan kapina levisi nopeasti. Jabhat al-Nusra oli ensimmäisiä ja tärkeimpiä sissiliikkeitä. Se hallitsee muun muassa laajoja alueita Alepossa ja Damaskoksen liepeillä. Liike on nyt kuitenkin halunnut lisätä etäisyyttä al-Qaidaan ottamalla uuden nimen Jabhat Fateh al-Sham. Ilmeisesti IS:n perääntyminen vähentää jyrkimmän islamismin houkuttavuutta. Siinä mielessä Yhdysvaltain johtama offensiivi IS:ää vastaan on kantanut hedelmää.
Köyhtyvää maaseutua voi löytää kaikkialta. Lund mainitsee Aleppoa ja Damaskosta ympäröivien hökkelilähiöiden ”köyhyysvyön”, johon on paennut ihmisiä maaseudun yhä pahenevista oloista.
Mutta uskonto on pitkään, ainakin 1960-luvulta asti, muodostanut Syyriassa keskeisen riidanaiheen: on katsottu, että Syyriassa on vallassa väärä uskonto. Lohdutusta ei ole tuonut, että al-Assadin komento on ollut melko maallinen – sekään ei sovi tähän yliuskonnolliseen aikaan. Ei siten outoa, että jo ennen vuoden 2011 arabikevättä Syyrian hallitusta sanottiin jihadistien ”täydelliseksi viholliseksi”.
Useimmat sunniteologit katsovat, ettei alaviitteja voi hyväksyä muslimeiksi. Vanhojen oppien mukaan heidät piti karkottaa, tai peräti tappaa. Tällöin viitataan keskiajan oppineeseen Ibn Taimiyaan, joka piti alaviitteja vaarallisempina kuin juutalaisia tai kristittyjä – heihin ei voi luottaa.
Sunni-islamin mukaan Syyrialla on keskeinen rooli myös lopun aikojen taisteluissa. Kristinuskosta on lainattu Harmageddon-tarina, mutta tuleva tapahtumapaikka on siirretty vähän pohjoiseen, Dabiqiin. Se on ollut IS:n hallussa, mutta he ovat nyt joutuneet jättämään sen.
Tämä on tietenkin korostanut alaviitteja ja šiioja vastaan käytävän taistelun tärkeyttä. Tätä pyhää sotaa, jihadia, ei monien mielestä tarvitse käsittää aseellisena taisteluna, mutta Syyriassa ei ilmeisesti nähdä muita mahdollisuuksia.
Al-Nusran ohella on ollut satoja ellei tuhansia pienempiä tai isompia sunnisissiryhmiä. Hallituksen puolella on myös sissiryhmiä. Hallituksen puolelle joukkoja on myös lähettänyt šiiamaa Iran ja Libanonin Hizbollah-liike. Täten on korostunut sodan luonne uskontokuntien välisenä kamppailuna.
uutiskirje 
