Itähelsinkiläinen, opettaja, taiteilija. Nämä ovat kolme ensimmäistä sanaa, joilla Hanna Weselius esittelee itsensä.
Myös yksi hänen Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkitun Alma!-romaaninsa keskushenkilöistä on itähelsinkiläinen naistaiteilija. Weselius sanoo kuitenkin, ettei kirjoittanut romaaniin itseään.
– Minä kirjoitin itseni jo aiemmin runoihin.
Olin valokuvannut 20 vuotta, mutta yhtäkkiä kuvat lakkasivat puhumasta minulle.
Weselius on kirjoittanut koko ikänsä; journalistista tekstiä, tieteellistä tekstiä ja lapsesta asti kaikenlaista luovaa, kuten romaanin pöytälaatikkoon yläasteikäisenä.
Sitten tuli raskas elämänvaihe. Hän teki väitöskirjaansa ja kykeni lukemaan vain lyriikkaa, jota ryhtyi suureksi hämmästyksekseen itsekin kirjoittamaan.
– Olin valokuvannut 20 vuotta, mutta yhtäkkiä kuvat lakkasivat puhumasta minulle.
– Se oli tosi tuskallista aikaa. Ihan konkreettisesti tarvoin umpihangessa Vuosaaren rannoilla ja kärsin, kuvailee Weselius, ja nauraa.
Tuskallisesti syntyneitä runojaan Weselius lähetti Gummeruksen ja Nuoren voiman liiton runokilpailuun, jossa tuli kolmannelle sijalle.
Runoja ei muutamia kilpailuantologiaan valittuja lukuunottamatta julkaistu. Osa jatkoi kuitenkin elämäänsä Kaapo Ijaksen säveltämässä, pakolaisuutta käsittelevässä Turvapaikka-kantaatissa.
– Oli ihanaa, kun runot irtautuivat minusta! Se oli yksi askel kohti Almaa. Kun omat tekstit otetaan pois, pystyy vapautumaan itsestään. Se vapautuminen on kaiken luomisen edellytys.
Koska omaa tarinaan ei enää tarvinnut kertoa, sanoo Weselius Alman kirjoittamisen olleen helppoa ja hauskaa.
– Vaikka se onkin tehty ahtaissa elämäntilanteissa. Samaan aikaan on ollut kauhean paljon töitä, lapset, luottamustehtäviä, kuoroharrastus. Mutta ahtaus on ehkä osa mun kirjoittamista.
Yhtäläisyyksiäkin on.
– Kuten romaanin kuvataiteilija-Ainolle, minullekin on sanottu etten minä ole oikea taiteilija. Lukemattomia kertoja, eri tavoin. Sanoja on aina ollut mies, Weselius kertoo.
– Ei siihen pysty sanomaan mitään, se on niin absurdia. Itselleni ei, tietenkään, tulisi mielenkään mennä sanomaan niin kenellekään.
Erityisesti lestissään pysymätön nainen tuntuu olevan monelle kova pala.
– Me myös koemme ulkoapäin tulevat paineet tosi voimakkaasti. Jos olen kuvaaja, voinko olla kirjoittaja? Jos teen tiedettä, voinko tehdä taidetta? Olen itse aina seissyt vähintään kahdella tontilla.
Weselius ei silti aio jatkossakaan valita tieteen ja taiteen tai kuvan ja sanan välillä.
– Olen taistellut sitä vastaan, että ihminen halutaan laittaa yhteen lokeroon. Keskustelin tästä juuri Aulikki Oksasen kanssa, joka on mainio esimerkki siitä, että yksi ihminen voi tehdä kaikenlaista ja tosi hyvin.
Lue Weseliuksen koko haastattelu 30. joulukuuta ilmestyvästä Kansan Uutisten vuosilehdestä.
uutiskirje 