South Hebron Hills, Länsiranta – Jarko von Schöneman
Israel ei miehitä Länsirantaa vain raa’alla voimalla. Se pitää itseään oikeusvaltiona – monin tavoin oikeutetustikin. Kaikkeen, mitä Israel Länsirannalla tekee, se pyrkii ainakin kotimaassa ja lähimpien liittolaistensa parissa hakemaan sekä laillista että moraalista oikeutusta.
Israelilaisten enemmistö uskoo, että Länsirannan alueella C on vastakkain länsimainen, humaani oikeusjärjestelmä – tosin vaikeassa tilanteessa – ja mitä tahansa keinoa käyttävä villi arabikulttuuri. Ja että Israelin oikeusjärjestelmä takaa sen, että lopulliset ratkaisut ovat oikeudenmukaisia kaikille.
Siirtokuntalaisilla on aseet ja armeija apunaan.
Tämä oikeusjärjestelmä onkin kirjannut valitukset ja vetoomukset. Tilastot ovat kaikkien luettavissa. Kaikki Israelissa myös tietävät, että oikeuden ratkaisut ovat käytännössä suosineet israelilaisia, mutta valittaa niistä on kuitenkin saanut. Kaikki tietävät myös, että näin ostetaan vain aikaa.
Tapauksen synty
Oslon rauhansopimus jakoi Palestiinan alueisiin A, B ja C. Alue A on ainakin teoreettisesti palestiinalaisten omassa hallinnassa. Alueella B Israel vastaa turvallisuudesta. Näillä alueilla asuu suurin osa Länsirannan palestiinalaisista.
Alueella C asuu ehkä noin 300 000 palestiinalaista. Pinta-alaltaan se on 61 prosenttia Länsirannasta. Alueen liittäminen palestiinalaisalueisiin lisäisi Maailmanpankin mukaan niiden bkt:ta 35 prosenttia. Kaikki valta alueella C, mukaan lukien vesivarojen säännöstely ja hinnoittelu, on Israelin sotilashallinnolla. Rauhansopimuksen mukaan järjestelyn piti olla tilapäinen.
Israelilaisia asuu alueen C siirtokunnissa vajaat 400 000 ja lukumäärä kasvaa koko ajan. Siirtokunnat sijaitsevat niin sanotuilla valtion mailla eli ne ovat suuren tai määrittelystä riippuen jopa suurimman osan israelilaisista mielestä laillisia.
Nämä valtion maat käsittävät noin 14 prosenttia Länsirannasta. Kansainvälisen lain asiantuntijoiden mukaan kaikki siirtokunnat ovat laittomia, mutta Israelilla on oma tapansa vakuuttaa yleisönsä. Juridinen (ei siis raamatullinen) perustelu alkaa ajasta, jolloin Palestiina oli osa ottomaanien Turkkia, siis vuoteen 1918 asti. Silloin suurin osa maasta kuului virallisesti sulttaanille.
Turkin valtaa seuranneen brittiläisen mandaatin ja Israelin itsenäistyessä alkaneen Jordanian vallan aikana Länsirannan maita alettiin jakaa talonpojille ja paimenille, lähinnä maiden tosiasialliseen ja vakiintuneeseen käyttöön perustuen. Kuuden päivän sota (1967) ja sitä seurannut Israelin miehitys keskeyttivät tämän prosessin.
Israel jatkoi sitä omalla tavallaan. Asukkaiden mahdollisuudet todistaa jonkun alueen kuuluneen itselleen tai suvulleen tulivat yhä vaikeammiksi. Näin syntyivät valtion maat. Miehitysvallan pitäisi, siinäkin tapauksessa että juridinen tausta olisi oikein, käyttää näitä maita turvallisuuden sallimissa rajoissa väestön eduksi. Mutta näille maille nousivat siirtokunnat.
Turvallisuuteen vetoaminen ja valtion maihin vetoava juridinen retoriikka yhdistettynä heittoihin Länsirannan valtiollisen aseman historiattomuudesta on vakuuttanut suuren osan maallistuneistakin israelilaisista siirtokuntien oikeutuksesta. Mutta nyt koko 14 prosenttia on käytetty. Konflikti onkin siirtynyt jopa Israelin oikeusjärjestelmän mukaan palestiinalaisten omille maille.
Konfliktissa eivät ole suoraan osallisina 400 000 siirtokuntalaista tai kaikki alueen C asutuskeskuksissa asuvat 300 000 palestiinalaista. Siinä ovat vastakkain laajentuvien siirtokuntien taistelunhaluiset nuoret miehet ja jopa perheet, eli niin sanotun outpostin – jonkun kukkulan laelle nousseen parakkikylän – asukkaat ja naapuruston palestiinalaiset paimenet ja viljelijät. Yhteensä heitä on joitakin tuhansia.
Läsnä on myös Israelin armeija ja joukko kansainvälisiä avustus- ja ihmisoikeusjärjestöjä. Julkisuus, väkivalta ja juridiikka toimivat tavalla, joka on synnyttänyt monelle vaikutelman pelistä sääntöineen. Mutta näidenkin sääntöjen mukaan peli on loppumassa.
Israel on yrittänyt venyttää sääntöjä kahdella tavalla: lisäämällä sotilastuomioistuinten suhteellista itsenäisyyttä ja alkamalla luoda uutta, maananastukset jälkikäteen laillistavaa lainsäädäntöä. Kumpikin tapa tuhoaa illuusionkin oikeusvaltiosta.
Juridinen umpikuja
Juridisia pelejä on kolme: rakennusluvat ja purkumää-räykset, asemakaavat sekä niin sanotut kiistellyt maa-alueet. Pelin tuomarin nimi on englanniksi Civil Administration, suomeksi sotilastuomioistuin. Niitä on alueella C useita ja niiden päätöksistä voi tietyin ehdoin valittaa Israelin korkeimpaan oikeuteen.
Tilastot päätöksistä eivät ole Israelissa salaisia. Vaikka ne paljastavat räikeitä epäsuhtia, niin niiden oikeudenmukaisuutta on vielä joten kuten onnistuttu israelilaisille perustelemaan.
Rakennuslupien kohdalla israelilainen valtajulkisuus on merkitsevän hiljaa, niitä kun ei palestiinalaisille myönnetä. Yleisellä tasolla viitataan puutteellisiin suunnitelmiin, asiakirjoihin ja niin edelleen sekä ennen kaikkea asemakaavan puuttumiseen. Ehdotukset hylätään virheisiin vedoten. Mutta palestiinalaiset tuottavat koko ajan uusia ja parempia asemakaavaluonnoksia.
Vain yksi prosentti alueesta on kuitenkin varattu palestiinalaisten vapaaseen käyttöön. Rajoitettu käyttö on sallittua 29 prosentilla alueesta – kiellettyä aluetta on siis 70 prosenttia.
Kiistelty maa-alue syntyy siten, että palestiinalaisten lähinnä paimentolaisuuteen hyödyntämälle rekisteröimättömälle maa-alueelle, kukkuloiden huipuille tai rinteille, ilmestyy siirtokuntalaisten viljelyksiä. Sotilastuomioistuin julistaa maa-alueen kiistellyksi. Kun siirtokuntalaiset saapuvat jatkamaan viljelyään, on armeijan suojeltava heitä, koska he ovat Israelin kansalaisia. Kun palestiinalaiset paimenet saapuvat, heidät ajetaan pois.
Kansainvälinen ja myös israelilainen julkisuus keskittyy talojen ja rakennusten tuhoamiseen. Näitä tilastoja kansainvälinen yhteisö ja Israel tosin lukevat eri tavalla.
Palestiinalaisille oli vuoteen 2016 mennessä annettu 16 085 purkumääräystä. Noin 3 000 näistä oli pantu täytäntöön. Purkumääräys on paperi, josta voi useimmiten valittaa, eikä ajoissa toimitetun valituksen jälkeen tapahdukaan heti mitään. Valitusten käsittely antaa määräyksen saaneelle jopa vuosia jatkoaikaa.
Israelilaiset myös muistuttavat, että vuoteen 2014 mennessä siirtokunnille ja niiden outposteille oli annettu 6 948 purkumääräystä, joista 12 prosenttia on pantu toimeen. Näistä 70 prosenttia on toteutettu yhteistyössä siirtokuntalaisten kanssa. 30 prosenttia on siis toimeenpantu väkisin – joskin niin, että uutta pystytystä katsotaan läpi sormien. Tämä vaikuttaa monesta lailliselta.
Itse asiassa Israelissa korostetaan julkisuudessa, että 60 prosenttia purkumääräyksen saaneista palestiinalaisrakennuksista on edelleen pystyssä. Tätä taas oikeistolainen hallitus pitää osoituksena tehottomuudesta ja sotilashallinnon vasemmistosympatioista.
Israelin viranomaiset kiusaantuvat muun muassa Norjan pakolaisavun rahoittamista juristeista – toisaalta Israel on oikeusvaltio eikä sillä ole mitään hävettävää. Tämä on Israelin hallituksen virallinen viesti ennen kaikkea omalle kansalleen. Mutta juridisissa prosesseissa on se ongelma, että joskus ne päättyvät ja tuomiot perusteineen on julistettava.
Kukkulan kuninkaat
South Hebron Hillsina tunnettu alue on eteläisintä Länsirantaa. Se on aluetta C. Siellä sijaitsevat muun muassa Susiyan ja Um-el Kheirin kylät ja Masafar Yatta eli Firing zone 918 – kaikki tuttuja paikkoja konfliktin seuraajille ympäri maailman. Ne ovat paikkoja, joissa muutaman sadan asukkaan pikkukylän asukkaat ottavat yhteen vielä harvempien outpostien siirtokuntalaisten kanssa – näillä tosin on aseet ja armeija apunaan.
Suuri osa israelilaisista pitää näitä kukkulanhuippujen asukkaita hulluina tai rikollisina – osa taas sankareina. Kaikki kuitenkin tunnistavat historiallisen jatkumon sionistisista uudisraivaajista ja kibbutsien sosialistisista utopisteista näihin nyky-Israelin mittapuiden mukaan ankariin olosuhteisiin siirtyviin nuoriin fanaatikkoihin.
On totta, että kukkulan huipun vallanneet nuoret saavat lähes heti saavuttuaan sähkön ja veden – kuinkas muuten, Israelhan huolehtii kansalaisistaan. Mutta he kuitenkin asuvat parakeissa ja monen israelilaisen mielestä tekevät lujasti töitä, toisin kuin palestiinalaiset naapurinsa. Israelilainen julkisuus puhuu uudesta sionismista, joka kuin Mooseksen kansa vaeltaa kukkuloille, kun taas ensimmäinen sionismi asutti taannoin lähinnä rannikon hedelmälliset laaksot.
Monet maallistuneetkin israelilaiset uskovat, että alueen C kukkulat ovat palestiinalaispaimenien käsissä joutokäytössä – samoin kuin Israelin alueella sijaitseva Negevin autiomaa, jossa beduiinit vaeltavat pittoreskeina mutta häviämään tuomittuina historian jäänteinä. Sivistysvaltio Israel kyllä asuttaa heidät uudelleen, parempiin olosuhteisiin. Samoin se asuttaa myös alueen C paimenet ja beduiinit. Mutta entä kun kaikki tila loppuu?
Harvalukuisia valloittajia suojelee moninkertainen määrä sotilaita. Toistaiseksi he uskovat suojelevansa siirtokuntalaisten laillisia oikeuksia ja jotkut uskovat, jos laki niin vaatii, suojelevansa myös palestiinalaisia.
Hyvä sotilas
Mike ei ole hänen oikea nimensä eikä hän suostu kuvattavaksi. Hän ei liioin päästä kuvaan alaisiaankaan – paitsi jos kasvoja ei näy. Mike ottaa työnsä vakavasti. Hän on luutnantti Hebronin kukkuloilla ja kysyy EAPPI-liivejä (EAPPI eli Kirkkojen maailmanneuvoston ihmisoikeustarkkailuohjelma) käyttäviltä ulkomaalaisilta kohteliaasti, mitä he täällä tekevät.
Mike on sekä Yhdysvaltojen että Israelin kansalainen. Hän on sotilassuvusta, mutta puolet serkuista, tädeistä ja isovanhemmista on akateemisia humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä. Puhumme Noam Chomskysta, Golda Meiristä ja Vietnamin sodasta.
Mike kertoo, että sotilasuran valitseminen ei ollut hänelle itsestäänselvyys. Hän on täysin tietoinen siitä, että strategisesti Israelin armeijalla olisi järkevämpääkin tekemistä kuin seisoa tuittupäisten siirtokuntalaisten lapsenvahteina. Hän on sataprosenttisesti sitä mieltä, että Hebronissa maassa haavoittuneena maanneen palestiinalaisen ampunut sotilas Elor Azaria teki rikoksen, josta on rangaistava.
Muutamaa päivää aiemmin Susiyan kylän pelloille oli ilmestynyt kivistä tehty Daavidin tähti. Siirtokuntalaiset hyökkäsivät, kun kyläläiset armeijan luvalla olivat poistamassa kiviä. Miken miehet vangitsivat siirtokuntalaiset, koska nämä ”menivät liian pitkälle”.
Mike on päättänyt jäädä sotilaaksi. Hän haaveilee myös pitkistä matkoista ympäri maailmaa, varsinkin Aasiassa. Hän haluaisi olla ammattitaitoinen rauhanturvaaja vaikkapa Indonesian levottomilla saarilla. Hän ei haluaisi olla Länsirannalla, mutta hän tiedostaa Israelin olevan vaarassa ja tekee velvollisuutensa. Missään tapauksessa hän ei halua liittää aluetta C Israeliin, kuten eivät hänen mukaansa useimmat muutkaan sotilaat.
Viimeiset paimenet
Sotilaiden partioimalla South Hebron Hillsin alueella on vain joitakin kymmeniä palestiinalaisia paimenia, joiden lampaiden laiduntamisalueet rajoittuvat siirtokuntien outposteihin. Vielä harvempi uhmaa avoimesti aggressiivisia kukkulan kuninkaita. Mutta heitä on. Usein he ovat keskellä konflikteja, joissa on mukana niin siirtokuntalaisia, armeija kuin ihmisoikeusaktivistitkin.
Abu Tariq on kuuden perheen kylänsä viimeinen. Kolmekymmentä vuotta sitten Etelä-Afrikasta tullut Jacob ampui kuulan hänen kaulansa läpi. Nyt käheä-äänistä Abu Tariqia ja hänen lampaitaan pelottelee ratsastava Jacobin poika ja mopoileva pojanpoika.
Abu Tariqin perhe asuu läheisessä Yattan kaupungissa ja käy autioituneessa kylässä viikonloppuisin. Perhe toivoo Tariqin luovuttavan ja tulevan turvaan kaupunkiin.
Mutta mies on itsepäinen. Niin on myös Abu Nael muutaman kilometrin päässä, ja pari muuta vielä kauempana. He vievät lampaansa laitumille yksin ja päivittäin, mutta kaukaa tulleiden ihmisoikeusaktivistien vähäinen apu kelpaa ajoittain. Se pitää heidän mielestään sotilaat asiallisempina ja vihjaa ainakin teoriassa juridisista mahdollisuuksista.
Paimenet ovat hämillään, mutta ylpeitä saamastaan huomiosta. He ovat valmiita jatkamaan vielä vuosia.
Lähestyvä ratkaisu
Palestiinalaisten kansannousujen, intifadojen aikaan näytti siltä, että taistelu ratkeaa alueilla A ja B, ja että viimeiset paimenet ovat todella viimeisiä. Mutta nyt paimenten naapuriin muutaman sadan asukkaan kyliin on tullut paluumuuttajia.
Palestiinalaisten koulutustaso on korkea – samoin työttömyys. Nuoria koulutettuja alueelta C kaupunkeihin lähteneitä ihmisiä palaa takaisin. Heillä on mukanaan kamerakännykät. He tuntevat Israelin oikeusjärjestelmän ja kansainvälisen oikeuden antamat mahdollisuudet. He koordinoivat toimintansa israelilaisten ihmisoikeusjärjestöjen kanssa. He ovatkin taitava ja ainakin toistaiseksi sisukas vastavoima kukkulan kuninkaille ja Israelin armeijalle.
Heillä on myös ennakkoluulottomia ajatuksia. HIRN -avustusjärjestöä johtava Hamed Qawamosh sanoo, että palestiinalaishallinnon pitäisi romuttaa itsensä ja pakottaa Israel ottamaan suora vastuu. Jos Israel liittää itseensä alueen C, niin aina parempi.
Samaa toivovat radikaalit siirtokuntalaiset, joskin raamatullisin ja ideologisin perustein. Uuden sukupolven palestiinalaisvastarinnan ammattilaisten perustelut ovat rationaalisempia, jopa ovelia.
He tietävät, että jos Israel aikoo uskotella olevansa oikeusvaltio, niin riidat asemakaavoista, kiistellyistä maista ja purkutuomioista on ratkaistava lopullisesti muutamassa vuodessa.
Israel ei voi nykyisellä oikeusjärjestelmällään edetä alueella C. Sen on muututtava avoimesti apartheid-valtioksi. Nämä palestiinalaiset laskevat, että kansainvälinen yhteisö ei tule sitä hyväksymään – eikä edes israelilaisten enemmistö. He uskovat, että kun EU:n rahoilla pystytetyt koulut ja muut puretaan kymmenennen ja lopullisen kerran, niin EU saa tarpeekseen.
He tietävät, että Israelin armeija tai ainakin suuri osa siitä ei ole yksiselitteisesti oikeistohallituksen tai radikaalien siirtokuntalaisten liittolainen.
Voi tietysti olla, että he ovat väärässä, ja sekä kansainvälinen yhteisö että maltilliset israelilaiset pettävät heidät lopullisesti.
uutiskirje 