Gao Yanmin oli 18-vuotias, kun hänet valheellisen työtarjouksen perusteella houkuteltiin rautatieasemalle Shijiazhuangissa, Hebein maakunnassa. Asemalla hänet kidnapattiin ja sen jälkeen hänet myytiin kolme kertaa ennen kuin hänet pakotettiin avioliittoon vanhan maalaismiehen kanssa. Vihitty aviomies raiskasi jatkuvasti Gaon ja kohdisti häneen myös muuta raakaa väkivaltaa.
Useiden pako- ja itsemurhayritysten jälkeen Gaolta loppui usko pois pääsemiseen. Koska hän oli kylän ainoa yläasteen käynyt, alkoi hän opettaa lapsia. Gaosta tuli hyvin pidetty, ja vuonna 2006 hän kirjoitti paikalliseen lehteen artikkelin, jossa hän kertoi koko elämäntarinansa.
Artikkeli sai valtakunnallista julkisuutta ja nostatti ihmisissä suuttumusta siitä, miten passiivisesti valtio suhtautuu tyttöjen ja naisten sieppauksiin ja heidän kauppaamiseensa. Gaon elämästä tehtiin näytelmäelokuva, englanninkieliseltä nimeltään The story of an abducted woman (Siepatun naisen tarina, 2009).
Naisia siepataan ja kaupataan yhä.
Kuusi vuotta filmin ensi-illan jälkeen ilmaantui Gaon tarina äkkiä valtakunnallisiin lehtiin lähes romanttisina kuvauksina, varustettuna sellaisilla otsikoilla kuin ”Siepattu josta tuli kaunein opettaja” ja ”Siepattu josta tuli opettajien esikuva”.
Monet lukijat reagoivat siihen, että lehdet nostivat etualalle Gao Yanminin toiminnan kylässä ja vähättelivät hänen kidnappaustaan ja kauppaamistaan sekä raiskauksia. Yksi tuhansista kommentoijista kysyi: ”Kuinka kehtaatte pyytää uhria kantamaan vastuuta, kun ihmisten sieppaamiseen ja myymiseen syyllistyviä ei rangaista?”
”Lohtukeskusten” naiset
Joitakin päiviä myöhemmin vuotivat julkisuuteen ohjeet siitä, miten Gao Yanminin kokemuksia tulee kuvailla ja miten ei. Viranomaiset olivat lähettäneet ne valtiollisille lehdille, ja ne olivat ohjeita noudattaneet.
Sattumoisin ohjeet oli lähetetty juuri ennen japanilaismiehityksestä vapautumisen 70-vuotisjuhlia. Kiinan valtio valmistautui juuri suomimaan japanilaisia miehittäjiä tyttöjen ja naisten sieppauksista ja raiskauksista sekä kehumaan elokuvateattereissa esitettävää taiwanilaista filmiä Song of the Reed (Ruokojen laulu, 2013). Elokuva on dokumentti kuudesta naisesta, jotka Japanin armeija sieppasi toisen kiinalais-japanilaisen sodan ja toisen maailmansodan aikana.
Vuosina 1942–1945 siepattiin naisia ja tyttöjä muun muassa Burmasta, Kiinasta ja Thaimaasta sekä myös Japanista. Heidät sijoitettiin sotilastukikohdissa niin sanottuihin ”lohtukeskuksiin”, joissa useat miehet raiskasivat heidät päivittäin.
Minne tahansa Japanin armeija menikin, se perusti paikkoja, joihin siepatut tytöt ja naiset sijoitettiin sotilaiden mielivaltaisesti käytettäväksi. Valtio-opin ja Japanin nykyhistorian professori Hirofumi Hayashi osoittaa tutkimuksessaan, että myös Japanin miehittämille alueille muuttaneet liikemiehet käyttivät naisia hyväkseen.
Arvioiden mukaan ”lohtukeskuksia” perustettiin kaikkiaan 2 000, ja niissä joutui seksuaalisen ja muun väkivallan kohteeksi 200 000 tyttöä ja naista. Heistä 70 prosenttia ei selvinnyt hengissä.
Anteeksipyyntöä vaaditaan
Kun Etelä-Koreassa siirryttiin sotilasvallasta siviilihallintoon vuonna 1991, kertoi kolme eteläkorealaista naista julkisuudessa siitä, miten Japanin sotilaat olivat kidnapanneet heidät, pitäneet heitä orjina ja raiskanneet heidät. He vaativat Japanilta julkista anteeksipyyntöä.
Tämän seurauksena sadat naiset Filippiineiltä, Japanista, Taiwanista sekä Etelä- ja Pohjois-Koreasta astuivat esiin ja kertoivat kokemuksiaan siitä, miten heidät oli siepattu tai huijattu, ja miten he olivat joutuneet hakkaamisen ja raiskausten uhreiksi.
Japanin hallitus ei halunnut tunnustaa syytöksiä oikeiksi, mutta se muutti kantaansa, kun historioitsija Yoshiaki Yoshimi julkisti Japanin puolustustutkimuksen laitoksesta peräisin olevan asiakirjan. Se osoitti, että Japanin hallitus oli suoraan osallinen naisten sieppauksiin ja että se perusti sotilastukikohtiin paikkoja, joissa naisia pidettiin vangittuina ja raiskattiin.
Vuonna 1993 Japanin silloinen pääministeri tunnusti, että Japanin keisarikunta oli mukana ”lohtukeskusten” perustamisessa, naisten houkuttelussa niihin valheiden avulla sekä heidän asettamisessaan väkivallan uhreiksi. Hän pyysi omissa nimissään anteeksi ja lähetti ”hyvitysrahan” niille naisille, jotka siihen mennessä olivat kääntyneet Japanin hallituksen puoleen.
Japani ei kuitenkaan ole esittänyt virallista anteeksipyyntöä. Vielä tänä päivänäkään japanilaiset oppikirjat eivät kerro valtion organisoimista sieppauksista ja raiskauksista. Kansalaisjärjestöt ovat kuitenkin tallentaneet eloonjääneiden todistuksia, ja ne puolestaan ovat johtaneet useisiin dokumenttifilmeihin – nyt kun vain harvat eloonjääneistä ovat enää hengissä.
Raskaat muistot
Kanadalainen dokumentti The Apology (Anteeksipyyntö, 2016) esitettiin tämänvuotisella Human Rights Watch Film Festivalilla, ja Kiinan laajalevikkinen valtiollinen lehdistö kehui sitä. Filmissä nähdään filippiiniläinen Adela, kiinalainen Cao ja eteläkorealainen Gil.
Taiwanilaisessa elokuvassa Song of the Reed kertovat Wu Xiuzhu, Su Yinjiao, Lu Manmei, Chen Tao, Chen Yang ja He Xiufeng sodanaikaisista kokemuksistaan. He kertovat myös, miten he sosiaalityöntekijöiden ja Taipei Women’s Rescue -kansalaisjärjestön traumapsykologien avulla käsittelivät kohtaamaansa fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa ja sen seurauksia. Jotkut heistä ovat saaneet lohdutusta ja voimaa laulamisesta, toiset uskonnosta.
Chen Tao kertoo, että japanilaiset sotilaat sieppasivat hänet koulumatkalla. Hän muistelee, miten hän vangittuna ollessaan teki kolme itsemurhayritystä, mutta ikävä isoäitiä kohtaan esti häntä romahtamasta kokonaan.
Chen kertoo myös, että hän on käynyt useita kertoja Japanissa esittämässä todistuksensa viranomaisille. Hän sanoo, että on ollut raskasta palauttaa jälleen mieleen kaikki kokemukset, jotta niitä voisi käsitellä ja niistä voisi kertoa. Vasta useiden yritysten jälkeen hän pystyi kertomaan koko tarinansa hallituksen edustajille.
Wu Xiuzhu kertoo, miten hänet ja 24 muuta tyttöä kidnapattiin, kun he olivat matkalla sairaanhoitajakoulutukseen. Kyynelsilmin ja järkyttyneenä hän kertoo, että ensimmäistä kertaa Japanissa käydessään hän peitti kasvonsa hartiahuiviin, mutta sitten pohjoiskorealainen nainen rohkaisi häntä: ”Miksi sinun pitäisi peittää kasvosi? Ethän sinä ole tehnyt mitään väärää.”
Ummehtuneet arvot
Kuten nimi The Apology kertoo, osa eloonjääneistä odottaa Japanilta virallista anteeksipyyntöä, mutta he ehkä odottavat turhaan. Japanissa vallitsee ummehtunut ihmiskäsitys, ja sukupuoleen perustuvilla arvoilla on yhä juurensa syvällä yhteiskunnassa. Tämä saa ilmauksensa siinä, että Japani on yksi suurimmista naiskaupan tuontimaista.
Japanin hallituksessa asiasta vastaava apulaisulkoministeri Shinsuke Sugiyama kiisti lausunnossaan vuonna 2016 sen, että Japanin hallitus ja armeija olisivat olleet osallisina sieppauksiin sodan aikana. Sugiyama sanoi muun muassa, ettei ”Japanin hallitus voi vahvistaa mitään armeijan tai viranomaisten toimeenpanemaa pakkomobilisointia”.
Myös Kiinassa on sukupuoleen pohjautuvilla arvoilla syvät juuret. YK:n ihmiskaupan vastaisen ohjelman sekä Kiinan yleisen turvallisuuden ministeriön mukaan sieppausten kohteiksi ja prostituutioon tai avioliittoon pakotetuiksi joutuvat ovat yleensä 14–20-vuotiaita tyttöjä ja nuoria naisia.
Eräät kiinalaiset kansalaisjärjestöt antavat juridista ja muuta tukea niille, jotka ovat päässeet pakenemaan vankeudesta. Vaikka ilmiön laajuudesta on vaikea saada tietoja, on järjestöjen avulla voitu arvioida, että yli miljoona tyttöä ja naista on vuoden 2000 jälkeen hakenut apua.
Kaksinaismoralismia
On askel eteenpäin, että filmit Songs of the Reed ja The Apology nostavat esiin nämä sodanaikaiset ihmisoikeusrikokset, mutta naisia siepataan yhä.
Ja kuten monet poliitikot kautta maailman, myös Itä-Aasian poliitikot puhuvat kaksinaismoralistisesti. Monet filippiiniläiset, kiinalaiset ja eteläkorealaiset poliitikot haluavat, että Japani pyytää virallisesti anteeksi miehitysvaltansa organisoimia sieppauksia ja raiskauksia. Samaan aikaan monet heistä pitävät itse yllä sukupuoleen perustuvia arvoja ja soveltavat niitä rakentaessaan yhteiskuntaa.
Joku poliitikko antoi määräyksen siitä, että Gao Yanminin elämäntarinaa on muutettava, jotta voitaisiin vähätellä nykyistä yhteiskunnallista ongelmaa ja vaieta siitä. Monet poliitikot jättävät kansalaisjärjestöjen tehtäväksi oikeusavun ja huolenpidon tarjoamisen niille, jotka ovat onnistuneet pakenemaan vankeudesta – sen sijaan, että näiden rikosuhrien auttaminen otettaisiin valtion budjettiin.
Käännös: Arto Huovinen
uutiskirje 
