En haluaisi ajatella enää pikkutarkkaa riitelyä tästä tai tuosta rajanmutkasta. Kenties jonkinlainen konfederaatiomalli voisi toimia. Mutta olen varma, että sadan vuoden kuluttua tällä alueella ei ole yhtään valtiota. Kuten ei paljon muuallakaan.
Rajojen piirtely ei ole ainoa asia, johon Combatants for Peace -järjestön edustaja Moran Zamir on väsynyt.
– Toden sanoakseni tuntuu siltä, etten jaksa enää. Miehitys ei kiinnosta edes vasemmistolaisia ystäviäni.
Monet mizrahit ovat niin sanottuja uussionisteja.
Combatants for Peace on israelilaisten ja palestiinalaisten entisten taistelijoiden vuonna 2006 perustama järjestö, jonka jäsenet ovat syystä tai toisesta vakuuttuneet, ettei väkivalta ole ratkaisu. Useimmiten taustalla on joku henkilökohtainen kokemus. Zamirille se oli turha, tyly ja nöyryyttävä öinen ratsia jalattoman miehen kotiin.
– Muistan ne viisaat ja rauhalliset kasvot.
Oikein tai väärin,
minun armeijani!
Zamir on Israelin historiallista eliittiä. Israelissa se tarkoittaa, että Zamirit ovat ashkenazeja (eurooppalaistaustaisia), jotka tulivat Puolasta 1930-luvulla. He tulivat uudisraivaajiksi kibbutsiin ja olivat vasemmistolaisen Mapam-puo-
lueen aktiiveja. Moranin isosetä oli Israelin ”Antti Rokka” Golanilla Syyrian ylivoimaisen hyökkäyksen pysäyttäneissä panssaritaisteluissa 1973.
– Äidille valintani hyväksyminen on ollut todella rankkaa. Ulkopuolisen on äärimmäisen vaikea käsittää, kuinka keskeinen on armeijan ja asevelvollisuuden suorittamisen kokemus Israelissa. Tämä koskee kaikkia, vasemmistolaisia ja oikeistolaisia, uskonnollisia ja maallistuneita.
Combatants for Peace -järjestöstä on tehty hyvä dokumenttielokuva. Siinä kuvataan järjestön perustamisen seurauksia sanoilla ”Ja sitten kaikki oli yhtä helvettiä”. Kuvakavalkadissa israelilaisjulkkis toisensa jälkeen syyttää combatantteja maanpettureiksi. Aseveljeys ei siedä lavertelijoita.
Eikä armeija luota pelkästään aseveljeyteen. Moran Zamir kertoo:
– Kaikki tietävät ja kukaan ei tunnusta, että armeijassa toimii luokkajako. Liberaalit ashkenazit pääsevät paljon helpommin Israelin omalla maalla toimiviin arvostettuihin joukko-osastoihin. Olin todellinen idealisti ja nimenomaan halusin Givati-prikaatiin, Gazan alueella palvelevien arabitaustaisten (mizrahim) asevelvollisten joukko-osastoon. No, armeija todella tietää, kuka minnekin kannattaa lähettää.
Monet mizrahit ovat niin sanottuja uussionisteja. He eivät perinteisten vasemmistolaisten sionistien tavoin helli myyttejä humanistisesta sionismista ja puhtain asein taistelevasta armeijasta. He ajattelevat kuin leppymättömimmät palestiinalaiset: kaksi kansaa taistelee samasta maasta, ja vain toisen tulevaisuus on rajojen sisäpuolella.
– Ajattelen usein isäni tilannetta. Hän haluaa rauhaa ja oikeutta palestiinalaisille, kaikille ihmisille. Mutta hän ei osaa ehdottaa mitään konkreettista eikä tunne palestiinalaisia. Minä valitsin combatantit juuri siksi, että siinä heidät on pakko kohdata.
Mutta ehkä on toivoa:
– Jotenkin vaistoan, että isä kunnioittaa valintojani.
Palestiinalainen
marginaali
Samassa Combatant-dokumentissa on toinenkin vaikuttava kohtaus. Palestiinalaistaistelijan vaimo pyytää itkunsekaisella äänellä miestään selittämään, miksi hän on pettänyt maansa ja kansansa.
Ahmed Heloun veli ei suostu puhumaan hänen kanssaan. Juuri kukaan ei suostu kuuntelemaan, kun Helou sanoo, että vuoden 1948 pakolaisten paluu omiin koteihinsa ei vain ole mahdollista.
– Sanon sen omana mielipiteenäni. Uskon, että valtaosa pakolaisista hyväksyisi jonkinlaisen kompensaatiojärjestelyn. Mutta ei tämän ääneen sanomisella Palestiinassa ystäviä saa.
Ahmed Helou ei ole vain yksityishenkilö. Hän on palestiinalaishallinnon virkamies. Mutta ei tämäkään lisää hänen suosiotaan.
– On korruptiota ja kaikkea oman edun tavoittelua. Lisäksi korkeissa asemissa on ihmisiä, joiden todellinen elämä – perhe, työnantajat – on muualla kuin Palestiinassa. Muutokseen on vain yksi tie: aidot ja rehelliset vaalit. Mutta ei sekään välttämättä auta. Todellisia voimakkaita, rauhaa haluavia johtajia Mahmoud Abbasin jälkeen ei ole näkyvissä.
Arvaamattomuutta korostaa sukupolvien ero. Ahmed Helou on toisen intifadan veteraani, ensimmäisen lapsi. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa kuluivat konkreettisesti kivenheittolihasten kasvattamisessa ja taistelulajien harjoittelussa. Huoneen seinät oli peitetty Palestiinan lipuilla ja marttyyrien kuvilla. Kunnes tuttu lapsi osui hänelle tarkoitetun luodin tielle.
– Uskoin kuitenkin tulevaisuuteen, voittoon. Nyt omilla lapsillani on vain kansainvälinen viihde tietokoneessa ja koulutus, jota ei pääse hyödyntämään. Suurin haave on maastamuutto. Mitä he tekevät lähivuosina?
Zamiria ja Helouta yhdistää syvä epäluottamus tavanomaiseen politiikkaan. He uskovat, että tavallisten israelilaisten ja palestiinalaisten on mahdollista kohdata ymmärtäen mutta ei hyväksyen.
Konfliktista on kaksi eri kertomusta. Combatant-dokumentissa vangittu palestiinalaistaistelija katsoo Schindlerin listaa ja itkee. Mutta muistaa omakohtaisesti kidutuksensa vankilassa.
lehti 