Kestävä ilmastopolitiikka tuo uutta työtä

Pariisin ilmastosopimuksen toteuttaminen edellyttää rajuja ja nopeita muutoksia suomalaisenkin yhteiskunnan rakenteisiin, toteaa BIOS-tutkimusyksikön tutkija Tero Toivanen. Ympäristövaatimukset ja työllisyys asetetaan yhä monesti vastakkain, mutta Toivasen mukaan vaadittava ekologinen rakennemuutos ja tuotannon paikallistuminen voivat merkittävästi lisätä työn tarvetta Suomessa.

Pitkä, kuuma kesä toi ilmastonmuutoksen entistä vahvemmin suomalaisten iholle. Niin poliitikot, kansalaiset kuin media tarttuivat aiheeseen voimakkaasti. Sään ääri-ilmiöiden, kuivuuden, metsäpalojen ja sinileväkukintojen myötä ilmastonmuutoksen vaikutuksia on alettu nyt ymmärtää entistä paremmin, uskoo BIOS-tutkimusyksikössä työskentelevä tutkija Tero Toivanen.

Sen sijaan sitä ei Toivasen mukaan edelleenkään ymmärretä, miten syvällisiä yhteiskunnallisia muutoksia ilmastonmuutoksen pahimpien skenaarioiden torjuminen vaatii – ja miten nopeasti muutokset olisi tehtävä. Pariisin ilmastosopimuksen tavoite alle kahden asteen lämpenemisestä vaatii radikaaleja muutoksia kaikilla talouden aloilla, Toivanen korostaa. Näin todetaan myös Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n tuoreessa raportissa. Sen mukaan valtioiden tähänastiset lupaukset merkitsisivät yhä yli kolmen asteen lämpenemistä, kun tavoitteena pitäisi olla enintään puolitoista astetta.

– Suomen kaltaisten vauraiden teollisuusmaiden pitää olla hiilineutraaleja 2030-luvulla. Siksi päästövähennysten pitäisi olla hyvin nopeita, Toivanen toteaa.

Mallia hyvinvointivaltion rakentamisesta

Käänne edellyttää luopumista fossiilisista polttoaineista, joihin nykyisten yhteiskuntien toiminta vahvasti perustuu. Todennäköisesti niitä ei pystytä korvaamaan kokonaan uusiutuvilla energiamuodoilla vaaditussa aikataulussa, vaan energiankulutusta on vähennettävä. Myös materiaalinkulutuksen tulisi vähentyä merkittävästi.

Toivanen ja hänen työtoverinsa, talouskulttuurin tutkija Paavo Järvensivu, ovat yhteisartikkelissaan lanseeranneet ekologisen jälleenrakennuksen käsitteen. He vertaavat edessä olevaa murrosta toisen maailmansodan jälkeiseen suomalaisen talouden, teollisuuden ja hyvinvointivaltion yhtaikaiseen rakentamiseen.

”On rakennettava rohkeasti aurinko- ja tuulivoimaa, lisättävä maalämpöä, uudistettava maan rakennuskanta ja liikennejärjestelmä sekä mullistettava nykyinen päästöjä aiheuttava ruokajärjestelmä”, tutkijat luettelevat.

Toivasen oma ala on historiantutkimus. Hän väittelee marraskuussa Helsingin yliopistossa aiheesta ”Pohjoinen polku kapitalismin ympäristöhistoriaan – Tervakapitalismi, yhteisvauraus ja sosioekologinen mullistus 1800-luvun Kainuussa”.

– Tutkijana tarkastelen talouden ja ympäristön välistä muutosta tietyissä historiallisissa tilanteissa pitkän aikavälin kehityskulkuja vasten. Vaikka teen historiantutkimusta, teen samalla tutkimusta tämän hetken polttavien yhteiskunnallisten kysymysten parissa, Toivanen kuvaa suuntautumistaan.

Uutta työtä ja paikallista tuotantoa

Tuotannon automatisaation ja tekoälyn on ennustettu heikentävän työllisyysnäkymiä. Tutkijoiden hahmottelema ekologinen jälleenrakennus merkitsee kuitenkin valtavaa työvoiman tarpeen kasvua. Jo jälleenrakennustoimet itsessään vaativat runsaasti työtä teollisuuden ja rakentamisen aloilla, mutta siirtymä ekologisesti kestävään yhteiskuntaan voi olla pitemmän päällekin nykyistä työllistävämpi.

– Yhteiskunnan tietyt toimialat voivat työvoimavaltaistua uudella tavalla, koska fossiilienergiaa ei ole käytössä, Toivanen sanoo.

Rakentamisessa päästöjä aiheuttavaa elementtirakentamista on korvattava puurakentamisella. Tämä edistää myös ilmastotavoitteita, koska se sitoo hiilidioksidia pitkäaikaisesti.

– Puurakentamisen lisääminen ja siirtyminen uudisrakentamisesta korjaus- ja muutosrakentamiseen edellyttävät käsin tehtävää työtä ja ovat työvoimavaltaisempia toimia.

Ilmastonmuutoksen ja nopeiden päästövähennysten maailmassa monet talouden toiminnot voivat paikallistua, jolloin globalisaatiossa muualle siirtynyttä työtä palaa takaisin Suomeen. Esimerkiksi tekstiiliteollisuus kuluttaa kehittyvissä maissa paljon vettä, aiheuttaa paljon päästöjä ja vapauttaa ympäristöön haitallisia kemikaaleja.

– Tämän kaltainen tuotanto voisi palata Suomeen, jos se halutaan hoitaa kestävästi ja lähellä, Toivanen toteaa.

Näin saattaa väistämättä tapahtua, kun ympäristönormit kehittyvissä maissa tiukkenevat ja niidenkin tuotanto suuntautuu palvelemaan enemmän paikallista väestöä.

Maaseudulle uutta elinvoimaa

Iso murros voi olla edessä maataloudessa, joka on pitkään ollut Suomessa hiipuva toimiala. Ilmaston lämpeneminen muuttaa viljelyolosuhteita ja maailmankauppaa niin, että monet nykyiset ruuan viejämaat joutuvatkin tuomaan ruokaa. Ruokaomavaraisuuteen joudutaan panostamaan entistä enemmän.

– Suomen ruoantuotannon omavaraisuusaste on varsin korkea, mutta esimerkiksi energiassa, rehussa ja lannoitteissa ollaan paljolti riippuvaisia tuonnista. Tämä on riskialtista maailman ruokajärjestelmän muuttuessa. Siksi tarvitaan paikallisia vaihtoehtoja, Toivanen hahmottelee.

Maatalouden energiaintensiivisyyttä on vähennettävä myös ilmastosyistä. Samalla ilmastonmuutokseen sopeutuminen vaatii tuotannon monipuolistumista. Kaikki tämä lisää ihmistyön tarvetta. Myös kotimaisen kalan käyttö lisääntyy, ja ammattikalastajille on jälleen töitä.

– Maaseudun näivettymiskuvaston sijaan tulevaisuudessa voidaankin kohdata uudelleen elävöityvä suomalainen maaseutu, Toivanen visioi.

Pois bioenergiapolulta

Suomi suuntaa energiapolitiikassaan tällä hetkellä vahvasti metsäbiomassan käyttöön.

– On laaja tieteellinen konsensus siitä, että metsien hakkaamisen lisääminen ja käyttö lyhytikäisiin puutuotteisiin saati bioenergiaan on ilmaston kannalta huono ratkaisu. Metsät ovat tällä hetkellä ainoita toimivia keinoja, joilla hiilidioksidia voidaan ottaa ilmakehästä pois, Toivanen huomauttaa.

Energiapolitiikassa olisi siis keskityttävä muihin uusiutuviin energiamuotoihin, kun taas metsien hyödyntämisessä painopiste tulisi siirtää pitkäkestoisiin, korkean jalostusarvon tuotteisiin.

”Jos päästövähennystoimiin suhtauduttaisiin samalla vakavuudella kuin uusiin hävittäjiin, niitä pystyttäisiin toteuttamaan hyvinkin nopeasti.”

Metsätaloudessa painopiste siirtyisi avohakkuista jatkuvan kasvatuksen menetelmään. Silloin ei voida toimia pelkästään isoilla koneilla, vaan tarvitaan enemmän ihmistyötä. Metsänhoito vaatii myös nykyistä enemmän suunnittelutyötä. Ilman konetta liikkuvan metsurin ammatti palaa jossain määrin takaisin, Toivanen ja Järvensivu ennakoivat artikkelissaan.

Jälkifossiilisessa yhteiskunnassa entistä merkittävämpiä työllistäjiä ovat myös korjaus-, uusiokäyttö- ja kierrätystoiminta sekä kiinteistö- ja huoltopalvelut.

Koulutus- ja tutkimustoiminnan merkitys korostuu, koska ekologinen jälleenrakennus vaatii uusia kykyjä, osaamista ja ajattelutapoja sekä monitieteisyyttä.

Julkinen sektori avainasemassa

Toivasen mukaan ekologinen jälleenrakennus ei ole ristiriidassa digitalisaatiokehityksen kanssa, vaikka ne voivatkin vaikuttaa työllisyyteen osin vastakkaisilla tavoilla.

– Niin automatisaatio kuin päästövähennykset vievät useita töitä, ja yhteiskunnan pitää pystyä vastaamaan siihen esimerkiksi sosiaaliturvan ja uudelleenkouluttautumisen muodossa. Toisaalta tällöin päästään myös eroon monesta turhasta, tylsästä ja ympäristölle haitallisesta työstä. Jälleenrakentaminen lisää työvoiman tarvetta monilla aloilla, ja automatisaation tarjoamia mahdollisuuksia voidaan käyttää myös niissä töissä, Tero Toivanen pohtii.

Käänne kohti ekologista jälleenrakennusta ei ole mahdollinen ilman julkisen sektorin vahvaa roolia, Toivanen korostaa. Se vaatii suunnittelua, koordinointia, rahoitusta ja investointeja. Tarvittavat rahalliset panostukset ovat mittavia. Näin on ollut aiemmissakin Suomen teollisuus- ja elinkeinopolitiikan murroskohdissa.

– Valtio on instituutio, jolla on kyky laittaa liikkeelle sellaisia toimia hyvin nopealla aikavälillä. Jos päästövähennystoimiin suhtauduttaisiin samalla vakavuudella kuin uusiin hävittäjiin, niitä pystyttäisiin toteuttamaan hyvinkin nopeasti.

Investoinnit luovat uutta työtä ja tuotantoa ja sitä kautta maksavat itseään takaisin.

Ay-liike mukaan ennakointiin

Suomalaisessa ennakointityössä työn murrosta on käsitelty digitalisaation, lisääntyvän hoivatyön ja työelämän epävarmistumisen näkökulmista, mutta ilmastonmuutoksen näkökulma on puuttunut, Toivanen toteaa.

– Siihen ollaan pikku hiljaa tarttumassa. Se edellyttää aika rajunkin tarkastelutavan omaksumista siitä, mitä päästövähennykset loppujen lopuksi tarkoittavat.

Myös ammattiyhdistysliikkeessä olisi Toivasen mukaan suuri tarve tällaiselle ennakointityölle.

– Siellä olisi suuri mahdollisuus osoittaa valmiutta ja edistyksellisyyttä tässä historiallisessa tilanteessa. Voitaisiin konkreettisesti laskea, mistä työtä häviää, mihin sitä syntyy ja tehdä ehdotus, mihin suomalaista työtä ohjataan. Miten ja mihin syntyy seuraavan vaalikauden aikana vaikkapa 100 000 ilmastotyöpaikkaa, jotka ohjaavat yhteiskuntaamme kestävään suuntaan?

– Työllisyysskenaariomme voivat pitää paikkansa enemmän tai vähemmän, mutta ilman näiden kysymysten käsittelyä ei enää voi suomalaista työllisyyspolitiikkaa suunnitella, Toivanen painottaa.

Tero Toivasen ja Paavo Järvensivun artikkeli ”Miten järjestää työ ja työllisyys ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella?” on julkaistu Anu Suorannan ja Sikke Leinikin toimittamassa kirjassa Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta (Vastapaino 2018).