Kylmä tuuli käy toppatakin lävitse. Ajatuskin varattomuudesta joulun alla tuntuu hyytävältä. Ari Ahlgren, 57, ottaa lämpimästi vastaan Rahattomien toimipisteessä Jyväskylän Kortepohjassa. Hän pyytää peremmälle keittiöön istumaan ja tarjoaa teetä. Viisivuotias griffon Nalle seuraa perässä ja katsoo suoraa kohti lempeillä silmillään.
– Jutut ovat täällä välillä aika rankkoja. Meillä joulun lähestyminen ei näy. Täällä ihmiset eivät puhu joulusta. Monet pitävät siitä, kun pääsevät rapsuttamaan Nallea, Ahlgren kertoo.
Hänelle itselleenkään ei ole helppoa keskustella joulusta. Viimeiset yli kymmenen vuotta hän on pyrkinyt viettämään joulun ajan niin kuin kaikki muutkin arkipäivät. Rahattomat-yhdistyksen hän perusti neljä vuotta sitten auttaakseen muita velkataakkansa alla painivia. Yhdistys on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton. Rahallista apua se ei tarjoa, mutta vertaistukea senkin edestä. Parhaillaan he etsivät pakastinta lahjoituksena sitä tarvitsevalle.
– Jo nyt pikkuisen ahdistaa. Ehkä pystymme ostamaan vaimoni kanssa jouluruuat. Joulu ei ole ollut minulle ilon juhla, vaan ahdistava pakko. Kaupungilla on hienoja näyteikkunoita ja jouluvaloja, eikä itselläni ole mitään arpaa mennä ostamaan. En missään tapauksessa ole katsonut joulurauhan julistusta.
Jos radiosta on tullut joululauluja, Ahlgren on sammuttanut sen tai vaihtanut kanavaa. Jouluruokiin ei ole ollut varaa, eikä lahjojen ostamista ole voinut ajatellakaan. Tänä jouluna parin pienen paketin ostaminen on pitkästä aikaa mahdollista. Rauhoittuminen ja omien akkujen lataaminen ovat mielessä. Joulunpyhinä Ahlgren aikoo silti käydä joka päivä toimistolla päivystämässä, jos joku sattuisi tarvitsemaan rinnalla kulkijaa.
– En enää odotakaan joululta mitään kulutusjuhlaa. Opin rahankäyttöä kantapään kautta. En pystyisi kuvittelemaan velkaantuvani enää.
Ahlgren puhuu avoimesti omasta velkaantumiskierteestään.
– Esiinnyn aina omalla naamalla ja nimellä. Se auttaa kuuntelijaakin kertomaan oman tarinansa.
Seitsemän vuoden Kela-taistelun jälkeen Ahlgren pääsi sairaseläkkeelle kaksi vuotta sitten huhtikuussa. Säännöllinen tulo ja tieto siitä on auttanut, vaikka summa ei iso olekaan.
– Terveyteni heikkenee koko ajan. Jossain vaiheessa olen pyörätuolissa. Taksilupa ja linja-auto-kortti on otettu pois halvaantumisriskin takia.
Ahlgren on myös kokemusasiantuntija, josta saa pieniä lisätuloja. Viime huhtikuussa hän sai maksettua viimeiset velkansa. Vaimo työskentelee sairaanhoitajana ja opiskelee.
– Olin toistakymmentä vuotta löysässä hirressä. Sain ihmisarvoni takaisin. Kun luottotiedot lähtevät, se vaikuttaa niin totaalisesti kaikkeen. Olet silloin ö-luokan kansalainen ja hylkiö.
Mielestä pyyhkiytynyt joulu
On yksi joulu, joka menee Ahlgrenin kohdalla karuudessa ohi muiden. Hänellä oli jo ase ladattuna suussa. Yhtäkkiä mielen valtasi ajatus teon lopullisuudesta; mitä ihmettä hän oli tekemässä? Henki säästyi viime hetkellä. Sitä ennen Ahlgren oli tehnyt konkurssin tilitoimistossaan monen muun 1990-luvun laman yrityksen tavoin. Kahdeksan vuoden aikana hänellä oli ollut parhaimmillaan useita työntekijöitä. Ahlgren harrasti ampumaurheilua.
– Niillä aseilla meinasin tappaa itseni. Kun rahat loppuivat, en uskonut putoavani niin alas. Olisin päässyt paljon helpommalla, jos olisin saanut apua silloin.
Ruokaa ei ollut, sähköt oli katkaistu, ja nimismies oli käynyt tuomassa häätölapun.
– Oli pelastus, etten joutunut taivasalle. Oli hirveän iso helpotus päästessäni asumaan vanhempieni luokse. Kaveri otti huonekalut säilytykseen. Siitä joulusta en muista oikein mitään.
Vanhemmat antoivat lopulta anteeksi, vaikka olivat joutuneet lainojen takaajina velkojen maksajaksi ja muuttamaan pienempään asuntoon. Vanhempien luona asuminen auttoi, pikkuhiljaa asiat alkoivat järjestyä.
– Häpeä oli niin suuri, että vetäydyin toiseen huoneeseen, kun vieraita tuli kahville. Ruoskin itseäni aivan hirveästi. Ajattelin, etten ansaitse mitään, hän summaa.
Joulunpyhät töissä
Ahlgren suoritti linja-autonkuljettajan ammattitutkinnon ja sai töitä Helsingistä. Hän pääsi velkasaneeraukseen. Usein joulunpyhinä hän oli töissä, koska taloudellista mahdollisuutta joulun viettoon ei ollut. Palkasta suurin osa meni suoraan velkoihin.
Ahlgren opiskeli vielä itsensä logistiikkainsinööriksi. Sen jälkeen hän työskenteli sijaisvartijana niin Laukaan kuin Vantaan vankiloissa.
– Jotkut vanhoista tutuista luulivat, että olin vankilassa vankina. Silloin se tuntui pahalta. Nykyisin ajattelen, että siinäpähän huutelevat.
Laukaan vankilassa hän tapasi myös vaimonsa, joka oli siellä vanginvartijana. Ahlgren oli myös perustamassa vankilasta vapautuneille KRIS:in aluetoimipistettä Jyväskylään 1990-luvun lopussa. Jo silloin hän huomasi vapaaehtoistyön voiman ja merkityksen. Vantaan vankilassa työskennellessään Ahlgren sai polvivamman 2009. Pian seurasi selkävamma ja verenmyrkytys. Mies vietti sairaalassa kolme kuukautta.
– Sairaalasta ehdittiin ilmoittaa jo vaimolleni, etten selviä.
”En ajatellut köyhiä ollenkaan. Saatoin pudottaa pari kolikkoa Pelastusarmeijan joulupataan. Olin niin pollea poika.”
Silloin hän pääsi jouluna neljäksi tunniksi käymään kotona kovan kipulääkityksen turvin. Kotiuduttuaan sairaalasta Ahlgren ei pystynyt palaamaan kunnolla töihin, vaan joutui pitkille sairaslomille. Kaksi selän nikamista oli luutunut väärään asentoon. Kipu oli hellittämätön. Hän velkaantui uudestaan, rahat eivät riittäneet sairauskuluihin.
Myös vaimo menetti luottotietonsa otettuaan lainaa omissa nimissään yrittäessään maksaa miehensä velkoja. Lopulta pariskunta muutti Jyväskylään. Ahlgren pääsi toistamiseen velkasaneeraukseen, mikä ei ollut itsestäänselvyys.
Ei ajatustakaan köyhille
Ahlgren on nähnyt monien sitkeän taistelun rahavaikeuksien keskellä.
– Ihmiset pitävät työpaikasta viimeiseen saakka kiinni. He pitävät kulissia yllä eivätkä näytä, miten huonosti heillä oikeasti menee.
Monet kävelevät pitkiä matkoja töihin. Myös Ahlgren käveli aikoinaan Jyväskylästä Palokan Kirriin viidentoista kilometrin matkan töihin ja takaisin, koska halusi piilottaa, miten huonosti asiat olivat. Se söi muutenkin lopussa olleita voimia.
Lapsuuden jouluista Ahlgrenilla on hyvät muistot. Silloin hän sai muutaman lahjankin.
– Isäni oli köyhistä oloista. Hän arvosti, että ruokaa piti olla.
Kun Ahlgrenilla meni vielä yrityksessään hyvin, oma ajatusmaailma poikkesi aika lailla nykyisestä.
– En ajatellut köyhiä ollenkaan. Saatoin pudottaa pari kolikkoa Pelastusarmeijan joulupataan. Olin niin pollea poika. Pankinjohtaja saattoi soittaa minulle, että nyt pitää ostaa uusi auto.
Toinen mahdollisuus
Viime jouluna Ahlgren pystyi kuuntelemaan pitkästä aikaa joululauluja.
– Kävin joulukirkossa silloin, kun meni hyvin. Nyt en muista, milloin olisin siellä viimeksi käynyt. Tänä vuonna voisin ehkä mennä sinne, hän tuumaa.
Ahlgren arvostaa Hurstin ruuanjakelua. Toiminta tulisi tarpeen myös muissa kaupungeissa.
Ahlgrenilla on ollut haaveena laajentaa Rahattomien toimintaa muihinkin kaupunkeihin. Jos jollakulla rahat ovat loppuneet tämän joulun alla, Ahlgren kannustaa avaamaan suunsa edes yhdellekin ihmiselle.
– Kannattaa hakea apua eikä pitää kulissia yllä. Kerran se kirpaisee, jos naapuri saa tietää.
Rahattomat toimittaa ruokaa tällä hetkellä viidelle perheelle suoraan kotiovelle myös joulun aikaan. Ahlgren ei ole juuri mainostanut asiaa, koska toistaiseksi heillä ei ole mahdollisuutta useampien auttamiseen.
Kun Rahattomilla oli toimintansa esittelypäivä Jyväskylän keskustan kävelykadulla, Ahlgren kuuli, miten joku nauroi, mihin tällaista toimintaa tarvitaan sanoen: ”kyllä jokaisen pitää omat raha-asiat osata hoitaa”. Joskus ihmiset ovat nauraneet kippurassa huomattuaan Rahattomien toimipisteen ja kuvanneet itseään sen edessä. Kovat arvot jyräävät, satuttavat varsinkin joulun alla.
– Yhteiskunta on liian jyrkkä. Kymppi saattaa olla ratkaiseva rahattomalle. Ihmisellä täytyy olla toinen mahdollisuus, Ahlgren sanoo.
uutiskirje 
