Venezuelan kriisi on tuonut ilmoille leyhähdyksen vanhaa kunnon kylmän sodan henkeä. Yhdysvallat latinalaisamerikkalaisine ystävineen kertoo olevansa demokratian asialla vaatiessaan Venezuelan presidenttiä Nicolás Maduroa lähtemään. Maduron ystävät taas puhuvat yhdysvaltalaisen imperialismin aggressiosta Venezuelan kansaa vastaan.
Kriisi lähti uusille kierroksille tällä viikolla. Ensin nähtiin pienimuotoinen sotilaskapinan yritys, sitten suuret joukkomielenosoitukset alkoivat uudelleen ja Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ilmoitti tunnustavansa Venezuelan parlamentin puhemiehen Juan Guaidón maan väliaikaiseksi presidentiksi.
Trumpin vanavedessä ovat Guaidón tunnustaneet ainakin Kanada, Brasilia, Argentiina Chile, Peru ja Kolumbia sekä useat pienemmän Latinalaisen Amerikan maat.
Ongelmien siemenet kylvettiin jo Chávezin kaudella.
Euroopan unioni on kehottanut järjestämään Venezuelassa uudet vaalit, mutta ei ole tunnustanut Guaidóa presidentiksi.
Unionin jäsenmaista Britannia asettui torstaina Yhdysvaltain rinnalle. Useiden eurooppalaisten maiden tavoin Britannian politiikkana on tunnustaa maita eikä hallituksia. Niinpä ulkoministeri Jeremy Hunt muotoili asian näin: ”Britannia uskoo, että Juan Guaidó olisi oikea henkilö viemään Venezuelaa eteenpäin. Tuemme Yhdysvaltoja, Kanadaa, Brasiliaa ja Argentiinaa, jotta tämä toteutuisi.”
Madurolle ovat antaneet tukensa ainakin Venäjä, Turkki, Meksiko, Kuuba ja Bolivia.
Epäonnistunut hallitus
Jotkut vasemmistolaiset haluavat suhtautua myötämielisesti Maduroon, koska tämä sanoo edustavansa ”bolivarilaista sosialismia”.
On kuitenkin sanottava, että Maduron hallitus on totaalisesti epäonnistunut. Maa, josta kolme miljoonaa ihmistä (kymmenen prosenttia väestöstä) on lähtenyt talouspakolaisiksi muualle Etelä-Amerikkaan, ei ole hyvissä kantimissa.
Inflaatio laukkaa valtoimenaan, korruptio rehottaa, jopa ruuasta ja lääkkeistä on pulaa. Hallituksen ja armeijan eliitti on kietoutunut yhteen, ja sitä palkitaan johtopaikoilla valtion öljy-yhtiössä.
Yhdysvaltain viime vuosikymmenestä lähtien harjoittamilla pakotteilla on oma osansa kurjuuteen, mutta suurimman osan on saanut aikaan Venezuelan hallitus itse.
Chávezista Maduroon
Vuodet 1999-2013 presidenttinä ollut vasemmistopopulisti Hugo Chávez nosti sosiaaliohjelmillaan miljoonia ihmisiä kurjuudesta, mutta ongelmien siemenet kylvettiin jo hänen aikanaan. Öljytulot käytettiin juokseviin menoihin, eikä taloutta ryhdytty niiden varassa monipuolistamaan. Kun öljyn hinta alkoi pudota, oli kriisi valmis.
Chávezilla oli kuitenkin aitoa kannatusta ja hänet valittiin rehellisinä pidetyissä vaaleissa.
Madurolla ei ole Chávezin karismaa, ja demokratiasta hän irtautui viimeistään toissa vuonna. Opposition saatua enemmistön parlamentissa, madurolaisten käsissä oleva korkein oikeus vei parlamentilta vallan ja siirsi sen tehtävät Maduron tukijoista valitulle perustuslailliselle kokoukselle.
Viime vuoden toukokuussa Maduro valittiin toiselle kaudelle presidentiksi vaaleissa, joiden rehellisyydestä on vahvoja epäilyjä.
Maduro astui toiselle kaudelleen kaksi viikkoa sitten eli 10. tammikuuta. Tämä selittää osittain tilanteen kiristymisen juuri nyt.
Vanha eliitti
Kylmän sodan ajan tuo mieleen myös se, että Venezuelan tilanne nähdään helposti – puolin ja toisin – hyvän ja pahan taisteluna.
Lehdet pursuavat otsikoita siitä, miten Maduron hallitus on syössyt Venezuelan rikkaudesta kurjuuteen. Venezuela kyllä on luonnonvaroiltaan rikas maa, mutta sen vauraus oli ennen Chávezin aikaa erittäin epätasaisesti jakautunut jopa Latinalaisen Amerikan mittasuhteissa.
Venezuela nojautui jo ennen Chávezin aikaa yksipuolisesti öljytuloihin, eikä taloutta monipuolistettu. Öljyrahoja ei silloin tuhlattu sosiaaliohjelmiin, vaan ne valuivat eliitin taskuihin. Korruptio ei ollut tuntematon sana silloinkaan. Myös valta pidettiin tiukasti eliitin käsissä.
Venezuela tarvitsisi demokratiaa, ja kaduilla mieltään osoittavat kansalaiset ovat aidolla asialla. Venezuelan opposition ytimessä ovat kuitenkin vuodesta toiseen olleet kovan linjan oikeistolaiset, jotka esimerkiksi vuonna 2002 olivat valmiit yrittämään sotilasvallankaappausta.
Maduron kaatuminen saattaisi johtaa vain nykyisen korruptoituneen eliitin vaihtumiseen toiseen.
Valikoivasti demokratiaa
Niin kuin kylmän sodan aikaan, Yhdysvallat vaatii demokratiaa valikoivasti. Sitä ei ole häirinnyt, että esimerkiksi Egyptissä ja Thaimaassa valtaa ovat jo vuosia pitäneet sotilaskaappauksen tekijät, puhumattakaan Saudi-Arabian kaltaisista liittolaisista, joissa vaaleja ei ole koskaan edes pidetty.
Maduro joutaisi siis mennä, mutta niin joutaisi moni muukin.
Jos syyttää Yhdysvaltoja – ja monia muitakin länsimaita – valikoivasta suhtautumisesta demokratiaan, vakiovastaus on yleensä, että haluatteko niiden toimivan koko maailman poliiseina. Ei, mutta on vaikea ymmärtää, miksi joitakin diktatuureja ei pelkästään siedetä, vaan niitä jopa tuetaan aktiivisesti.
lehti 