Ugandasta tappouhkauksia paennut Sarah sai lapsensa Suomeen

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Näky on hellyttävä. 8- ja 10-vuotiaat tytöt Mindy ja Jane kantavat nukkeja ulkona kirpeässä pakkassäässä. Heillä on suomalainen talvivaatetus, kuomakengät, haalarit ja mummun kutomat lapaset.

He laulavat väkevästi, mutta puhuvat lugandaa ja englantia, hiljaa ja kiltisti.

– Kisu alas! Jane yrittää käskeä suomalaisperheen hulttiokissaa pois pöydältä. Rrrrrrr, Mindy kertoo, miltä suomen r-kirjain kuulostaa. Tytöt tietävät jo, että koiria ei tarvitse pelätä, koska ne eivät ole villejä. He tykkäävät meuhkata leikkipuistossa ja käydä saunassa.

Sarah on alle 40-vuotias ugandalainen pakolainen, jolle Suomi antoi turvapaikan viime kesänä. Hän sai myönteisen päätöksen perheenyhdistämisestä tammikuussa 2019. Tyttäret Mindy ja Jane tulivat Suomeen helmikuussa.

Sarah on LGBT (lyhenne tarkoittaa lesboja, homoja, biseksuaaleja ja transihmisiä). Uganda on hengenvaarallinen maa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluville ihmisille.

Yoweri Museveni on ollut maan itsevaltainen presidentti jo 33 vuotta. Parlamentti on hyväksynyt kuolemanrangaistuksen homoudesta. Lakia ei panna tällä hetkellä käytäntöön, mutta tyrmään homot joutuvat, ja kuka tahansa voi käyttää oman käden oikeutta ja tappaa.

”Eheytystä” ja pakkoavioliittoa

– Olin rakastunut tyttöön, ja me jäimme kiinni. Isä pakotti minut 17-vuotiaana pakkoavioliittoon huomattavasti itseäni vanhemman, väkivaltaiseksi osoittautuneen miehen kanssa.

Sarahia ”paransi” niin pastori kuin poppamies. Hän oli pärjännyt koulussa hyvin, mutta koulu sai jäädä. Pakkoavioliitosta syntyi kaksi lasta, jotka eivät olleet tyttöytensä takia isälleen paljonkaan arvoisia.

Sarah tuli Suomeen kesäkuussa 2017. Samaan aikaan Helsingissä oli Pride-juhlat. Se oli ihmeellistä.

– Olin shokissa. Pelkäsin puhua muiden turvapaikanhakijoiden kanssa, mutta sain tukea työntekijältä, joka piti sateenkaarimerkkiä rohkaisuksi rintamuksessaan.

– Kun olin pelokkaana Pasilan poliisitalolla ja minua kuulustellut poliisimies kertoi olevansa ihan pian menossa naimisiin miehen kanssa, rentouduin. Ugandassa poliisi nöyryytti ja halveksi.

Sarah on asunut lähes 17 kuukautta tämän jutun kirjoittajan perheessä kotimajoituksessa. Omaan kotiin hän muuttaa tyttärineen myöhemmin loppuvuodesta.

– Perheenyhdistäminen oli melkoinen prosessi, sanoo kotimajoittajaperheen Johanna Korhonen, joka avusti Sarahia.

– Verkkolomakkeessa luki, että ”three simple steps”, mutta se oli kaikkea muuta. Kuusi tuntia sitä täytimme, ja liitteiden määrä hipoi absurdia. Mutta kannatti!

Päätöksen odottaminen

– Olin hyväksytty, huolestunut, epävarma, innostunut, masentunut, pelokas ja toiveikas, Sarah kuvaa itseään niiden 12 kuukauden ajalta, jolloin hän joutui elämään epätietoisuudessa turvapaikkaa odottaen.

– Ajattelin lapsiani, joiden olinpaikasta tai voinnista en tiennyt mitään. Ajattelin, käyvätkö he koulua, kohdellaanko heitä huonosti minun takiani ja sitä, miten he kasvavat tyttöinä. Tytöt ovat Ugandassa usein vaarassa.

– Kun olin masentunut, halusin vain nukkua. Pelkäsin, suostuuko siskoni puhumaan minulle, kun yritin saada häneen yhteyden. Olin myös toiveikas ja iloitsin, kun menimme Suomen-perheen kanssa yhdessä syömään tai matkustimme jonnekin. Olin innostunut, kun sain kodin, jossa sain olla oma itseni, ja kun ymmärsin suomea koko ajan paremmin.

Elämän kauneimmat hetket…

– Tunteiden mylläkkä oli valtava, kun kohtasin lapseni jälleen kolmen vuoden eron jälkeen, Sarah sanoo.

Se tapahtui Nairobin varsin kaoottisella linja-auto- ja pikkubussialueella Keniassa. Ugandan-bussi oli saapunut perille etuajassa. Näin, miten Sarahilla jäi yksi sydämenlyönti väliin, kun hän kuuli tilanteesta, ja omaa Mary-äitiä ja lapsia ei näkynyt missään.

– Matkustajat ovat yläkerrassa, työntekijä kertoi.

Askeleet ylös. Yön yli matkustanut isoäiti ja lapset nuokkuivat penkillä. Tytöistä vanhempi, Jane, käänsi päätään ja näki meidät. Hän tunnisti äitinsä ja hymyili leveästi.

– Oli valtavan ihanaa, kun viime huhtikuussa sain yhteyden siskooni. Toinen sisko ei hyväksy minua, ja veli oli valmis tappamaan. Siskoni oli järkyttynyt yhteydenotostani. Hän oli pelännyt minun kuolleen. Häneltä sain kuulla ensimmäiset uutiset lapsistani.

Mies oli toimittanut heidät omalle äidilleen, joka ei ollut jaksanut huolehtia heistä. Sarahin äiti Mary otti heidät suojelukseensa, kenties vastoin veljen tahtoa.

– Suomi antoi minulle turvallisuuden. Sain myönteisen turvapaikkapäätöksen juhannusaattona. Itkin, nauroin ja lähetin sekavia tekstiviestejä. Kun olimme ostaneet Turkish Airlinesin liput Nairobiin ja tyttöjen liput Suomeen, minun oli ihan pakko taas vähän huutaa onnesta, hyppiä ja pomppia.

8- ja 10-vuotiaat tytöt Mindy ja Jane pääsivät äitinsä Sarahin luokse Suomeen helmikuussa. Kuva: Pirkko Kotila

…ja raskaimmat

Sarah tapasi nuoruudenrakastettunsa uudestaan, kun hän oli pakkoavioliitossa ja äiti.

– Kun mies sai tietää siitä, hän heitti minut ulos talosta. Asuin sen jälkeen vuoden verran eri puolilla Kampalaa. Kun menin maalle isäni hautajaisiin, jouduin vaikeuksiin. Veljeni syytti minua isän kuolemasta. Hän sitoi minut sika-aitaan ja uhkasi tappaa. Sain revityksi itseni irti. Pakenin Kampalaan ja elin siellä, kunnes sain rahaa jo ulkomaille paenneelta entiseltä tyttöystävältäni ja avun päästä maasta pois.

– Olin hyvin onneton, kun hän lähti ja jätti minut. Ymmärrän, että hänen oli lähdettävä, kun siihen tuli tilaisuus.

– Olin helpottunut, kun pääsin maasta pois, vaikka oli kauheaa jättää lapset. Tiesin, että sen miehen suvussa heitä ei rakasteta, mutta eivät he halunneet antaa lapsia minullekaan. Minun oli lähdettävä, jotta en kuolisi, Sarah kertoo ääni matalana.

– Isän kuolema on ollut minulle vaikea asia. Ajattelen häntä edelleen usein. Olenhan puoliksi isää, puoliksi äitiä. Olisin toivonut, että hän olisi oppinut tuntemaan minut.

Suomi on nyt koti

– Kun sain turvapaikan, Suomesta tuli kotini. Suhtaudun kotoutumiseeni positiivisesti. Olen oppinut pitämään myös suomalaisista ruuista.

– Tietysti on erilaista silloin, kun olen muiden afrikkalaisten kanssa. Se on sellainen tunnejuttu ja tietysti myös kielijuttu. Me vitsailemme. Kun arkielämä on kovaa, ihmiset helpottavat oloaan kertomalla vitsejä. Ugandalaisten kanssa puhumme siitä, voimmeko enää koskaan mennä käymään siellä.

– Suomi on avoimempi ja turvallisempi sellaisille, jotka ovat erilaisia. Mutta olen oppinut, ettei täälläkään ole aina ollut vähemmistöjen helppoa elää, ja se tieto tekee minut nöyräksi.

Sarah pitää suomalaisten kurinalaisuudesta.

– Täällä olen oppinut, että kaikilla asioilla, kuten appelsiininkuorilla, on paikkansa. On hyvä, että suomalaiset jonottavat eivätkä etuile. Nykyään pidän siitäkin, että täällä ollaan kellon kanssa täsmällisiä.

Tytöt lähtevät kohta kouluun

Jane ja Mindy lähtevät kohta kouluun. He pääsevät valmistavaan opetukseen oppimaan suomea. He ovat jo käyneet Musiikkitalossa konsertissa ja yön yli Sysmässä äidin seurakunnan laululeirillä.

Sarah haluaa suunnata lukioon. Siivoustöitä hän haluaa tehdä edelleen.

– En ole ajatellut ihonväriäni sen jälkeen, kun pääsin kotimajoitukseen, mutta nyt minua on alkanut huolestuttaa. Mietin, miten tytöt pärjäävät koulussa ja toivon, että heillä on siellä turvallinen olo, Sarah miettii.

Kaikkien jutussa mainittujen ugandalaisten nimet on muutettu. Sarah ja kirjoittaja tekivät viikon mittaisen perheenyhdistämismatkan Keniaan helmikuun alussa.