Fjodor Dostojevski (1821–81) oivalsi venäläisyyden ja eurooppalaisuuden eron. Venäjällä 1800-luvun lopulle saakka ortodoksinen uskonto korvasi filosofian. Valistuksen 1700-luvun järkeisusko ei löytänyt Venäjän henkisestä maaperästä kasvualustaa. Myöskään 1500-luvun renessanssi ei ulottunut Venäjälle. Eikä Venäjällä ollut keskiaikaista ritariperinnettä.
Näitä kulttuurisia eroja Dostojevski pohdiskeli ensimmäisellä Euroopan matkallaan, jotka hän julkaisi vuonna 1863 nimellä Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista. Ne ovat journalistisesti kristallinkirkkaita reportaaseja.
Dostojevski ei jätä lukijalle epäselväksi, mikä ero on eurooppalaisilla ja venäläisillä. Pieniä kuvia matkan varrelta -esseessään hän puolestaan tarkastelee venäläistä keski- ja yläluokkaa juna- ja laivamatkan aikana. Siinä uteliaisuus viettää riemujuhlaansa!
Kristinusko ei Dostojevskin mielestä liitä Venäjää osaksi Eurooppaa. Bysantin, syvän idän ja läntisen Rooman välinen juopa on umpeen kuromaton. Lännen kehityskulkuun on ollut syynä väärä kristinoppi eli katolisuus ja siitä seuranneet protestanttiset opit ihmisjärjen ylivertaisuutta korostetulla valistuksella höystettynä.
Tämän epäsuhtaisan ”avioliiton” hedelmänä on kehittynyt omiin rikastumis- ja tavarankeräyspuuhiinsa eristäytynyt porvari, joka hyljeksii yhteistä hyvää ja on ylpeä pohjattomasta ahneudestaan, jonka hän on korottanut ihmisyyden peruspilariksi.
Lännessä on vallalla älyllinen kaaos ja välinpitämätön oman edun tavoittelu, joka sai 1900-luvun lopun kasteessa nimekseen ”globalisaatio”. Katsellessaan porvariston nousukiitoa Berliinissä, Pariisissa ja Lontoossa, Dostojevski toteaa, että noissa yhteiskunnissa on reikä jos toinenkin parsimatta. Omaisuuden kerääminen ja tavaran omistaminen ovat tulleet tärkeimmiksi moraalisäännöiksi, ne ovat pariisilaisten katekismus:
”Nyt on kasattava rahaa ja kerättävä mahdollisimman paljon tavaraa, vasta silloin voi kuvitella osakseen lankeavan jonkinlaista arvostusta.”
Dostojevskin tarkka katse panee merkille, että jostain syystä rahojensa ja tavaroidensa keskellä porvari aina pelkää jotain ja on jotenkin allapäin. Mistä hän on huolissaan. Pelkääkö hän työläisiä? Vai maanomistajiako? Uhkaako vapauden menetys?
Mitä on vapaus ja millainen on porvarillinen vapaus, Dostojevski kysyy ja vastaa:
”Kaikkien yhtäläinen vapaus tehdä mitä hyvänsä lain sallimissa rajoissa. Milloin voi tehdä mitä tahansa? Kun omistaa miljoonan. Antaako vapaus kullekin miljoonan? Ei. Mitä on ihminen ilman miljoonaa? Ihminen ilman miljoonaa ei ole se, joka tekee mitä hyvänsä, vaan se, jolle tehdään mitä hyvänsä. Ja mitäs tästä seuraa? No siitä seuraa, että vapauden lisäksi on vielä tasavertaisuus, ja nimenomaan tasavertaisuus lain edessä.”
Elämän kynnykset
F.M. Dostojevskin toimittajatausta vaikutti siihen, että hän ei kuvannut henkilöitään menneisyyden, ympäristön tai kasvatuksen näkökulmasta vaan tarkasteli asioita lehtimiehen tavoin nykyhetkessä. Sanomalehden sivu merkitsi hänelle yhteiskunnan nykyhetken ristiriitojen elävää ilmaisijaa yhden päivän leikkauspisteessä, jossa toisilleen ristiriitaiset asiat ja ihmiset esiintyivät rinnakkain.
Dostojevski ei tuntenut vastenmielisyyttä lehdistöä kohtaan kuten aikalaisensa Ernst Theodor Amadeus Hoffmann (1776–1822), Arthur Schopenhauer (1788–1860) tai Gustave Flaubert (1821–1880). Hän arvosteli aikansa kirjailijoita heidän välinpitämättömyydestään ”näitä mitä todellisimpia ja erikoisimpia tosiasioita kohtaan.”
Lehtimiehen tavoin hän loi irrallisten pikkuseikkojen pohjalta uudelleen eheän kuvan kuluvasta historiallisesta hetkestä, koska ”kaikkien yleisten ja yksityisten asioiden näkyvä yhteys tulee koko ajan voimakkaammaksi ja selvemmäksi sanomalehtien kautta…”
Kynnyskysymys? Elämänkriisi? Silmänräpäys? Mihail Bahtin (1895–1975) toteaa tutkielmassaan Dostojevskin poetiikan ongelmia, että Dostojevskin henkilöt ovat aina elämänsä kynnyksellä, astumassa johonkin uuteen ja tuntemattomaan.
Radikaali muutos elämässä ja kohtalon odottamaton käänne johdattaa heitä tiettyyn tilanteeseen, johon henkilö yrittää etsiä ratkaisua, ulospääsyä. Hän on kuin iltapäivälehden lööpin aihe, skandaali, epäselvässä tilanteessa.
Bahtinin mukaan Dostojevski ei kuvaa idyllisiä sukutarinoita, perheitä, kartanoromansseja, harmonisia elämäkerrallisia kaaria, joissa synnytään, eletään lapsuus ja nuoruus, vartutaan naimisiinmenoa varten, synnytetään lapsia, vanhetaan ja kuollaan. Kynnyksellä ja torilla on mahdollista vain kriisiaika, jossa silmänräpäys on yhtä pitkä kuin vuodet ja vuosikymmenet.
Todellisuuden unenomainen kaaos
Muutaman hetken pituisessa unessa voi tapahtua enemmän kuin ihmisen valveillaoloaikana vuosikausiin. Kuten Herakleitos (535–475 eKr.) totesi, maailma on yksi ja yhteinen kaikille niille, jotka ovat hereillä, mutta jokainen, joka nukkuu kääntyy maailmasta pois kohti omaansa. Onko todellisuus sittenkin enemmän unenomaista kaaosta kuin realistisen selkeää johdonmukaisuutta?
Dostojevskin Rikos ja rangaistus -romaanin näyttämönä ovat kynnys, eteinen, käytävä, tasanne, portaat, sen askelmat, rappukäytävään avautuneet ovat, pihan portti, ja tämän ulkopuolella kaupunki: aukiot, kadut, julkisivu, kapakat, luolat, sillat, kanavat.
Kaikki viittaa ulkoisuuteen, ulkopuolisuuteen, irtolaisuuteen, tavallisen elämänjärjestyksen ja sen normien ulkopuolella olemiseen. Elämä koostuu sosiaalisten suhteiden alinomaisista törmäyksistä, skandaalimaisuudesta.
Julkisuuspeli
Julkkikset muistuttavat Dostojevskin pelureita, maastaan ja kansastaan irtaantuneita ihmisiä, joiden elämää ei enää määritä kotimaassa elävien ihmisten normaali elämäntapa, eikä heidän käyttäytymistään säätele minkäänlainen virallinen yhteiskunnallinen asema.
He eivät ole kiinnittyneet ympäristöönsä millään perinteisillä tavoilla perheen, suvun, ammatin, päivätyön, avioliiton tai vakituisen asuinpaikan kautta.
Julkkikset muodostavat eräänlaisen karnevaaliyhteisön, jonka kummallisuuksia ja käyttäytymisen epätavallisuutta seurataan kuin sirkusesitystä. Julkisuudessa heidän tehtävänään on yrittää vakuuttaa olevansa oikeassa elämässä aivan eri ihmisiä kuin minkä kuvan he julkisuudessa itsestään antavat. He tavallaan näyttelevät julkisuudessa sitä, mitä eivät haluaisi oikeasti olla.
Tällaisessa julkisuusruletissa on jatkuvasti varauduttava kohtalon nopeisiin jopa räikeisiin käänteisiin. Henkilöiltä vaaditaan ambivalenttia luonnetta, joka sietää päättymättömät kriisit ja on joka hetki valmis paljastamaan kaikkein pienimmätkin salaisuudet.
Jos salaisuus on mitätön, se pitää kertoa ennen kuin se menettää tehonsa. Jos salaisuuden kohde on merkkihenkilö, kannattaa salaisuus kertoa heti pois, jotta se poikisi muhevan skandaalin.
Ristiriidat, suru ja pettymys
Dostojevski näkee jokaisessa nykyhetken ilmiössä menneisyyden jäljen, nykyhetken huipun ja tulevaisuuden tendenssin. Dostojevskilainen todellisuus on kuin televisioita täynnä oleva huone, jossa jokaisessa vastaanottimessa esitetään eri ohjelmaa suorana lähetyksenä.
Hän kuvaa tapahtumat rinnakkaisina ja samanaikaisesti tilassa tapahtuvina, ei peräkkäisinä ajassa tapahtuvina. Yksilön sisäiset ristiriidat mylläävät tässä hetkessä jolloin menneisyyden pettymykset ja suru, tyytymättömyys elämäntilanteen nykyisyyteen ja epävarman tulevaisuuden aiheuttamat pelot ja toiveet sekoittuvat samassa hetkessä vaikuttaen kukin omalla tavallaan sisäisiin tuntemuksiin.
Ihmisen sisäinen ristiriita synnyttää ihmiselle kaksoisolennon, jonka kanssa hän käy vuoropuhelua, kuten Dostojevskin sankari Ivan keskustelee pirun kanssa.
Dostojevskin sankarit muistavat menneisyydestään vain sen, mikä ei ole lakannut olemasta heille nykyistä.
Freudilta työkaluja kriitikolle
Millaisten psykologisten seikkojen kanssa olemme tekemisissä, kun ryhdymme arvostelemaan jotain? Tähän tarjoaa mielenkiintoisia näkökulmia itse Sigmund Freud (1856–1939) teoksessaan Murhe ja melankolia.
Freud huomauttaa, että mikäli tarkastelemme ihmiskuntaa kokonaisuutena ja korvaamme sillä yksityisen ihmisen, niin havaitsemme, että ihmiskuntakin on luonut harhamuodostelmia, joita looginen kritiikki ei tavoita ja jotka ovat ristiriidassa todellisuuden kanssa. Silti ne kykenevät alistamaan ihmiset lähtemättömän valtansa alle.
Arvostelu on paljastamista, ”tiedostumattoman” nostamista päivänvaloon. Kun jonkin arvostelma kiistetään, se tarkoittaa pohjimmiltaan: tuon tahtoisin mieluiten torjua. Arvostelu on torjunnan älyllinen vastine. Kieltosanan avulla ajattelu vapautuu torjunnan rajoitteista ja voi hyödyntää sisältöjä, joita ilman se ei kykenisi toimimaan.
Freudin mukaan arvostelukyvyn on tehtävä kahdenlaisia ratkaisuja. Sen on liitettävä olioon jokin ominaisuus tai evättävä se siltä. Arvostelukyvyn on myönnettävä tai kiellettävä jonkin mielteen todellinen olemassaolo, olipa arvosteltava ominaisuus alun perin hyvä tai huono, hyödyllinen tai vahingollinen.
Arvosteltaessa ratkaistaan, aloitetaanko asian ”syvempi penkominen,” tehdäänkö loppu asian pohdinnasta ja siirrytäänkö ajattelusta toimintaan. Pohdintavaihe on esitunnustelua, kannattaako asiaa setviä syvemmälti vai ei.
Mikäli potilas ei kykene palauttamaan mieleensä unohdettuja muistoja ja niiden aikaansaamia tunneliikutuksia, hän korvaa ne unohdetun korvikkeilla. Analyytikon tehtävä on johdattaa potilas unohdettujen muistojen luo, että hän pääsisi eroon häntä ahdistavista mielijohteista, torjuttujen elämysten heijastumista ja tukahdutettujen tunneliikutusten johdannaisista.
Affektit, voimakkaat tunnepurkaukset, mielenliikutukset ja kiihtymys estävät johdonmukaisen toiminnan ja ajattelun ja tunteiden käsittelyn. Torjuttuun sisältyvät affektit toistuvat potilaan tärkeissä ja toisarvoisissa toimissa. Aina yhtä ja samaa -periaate!
Uudelleen löydetty muisto
Psykoanalyytikkoja syytettiin aikoinaan siitä, että he heittivät ikään kuin kruunaa ja klaavaa potilaan kanssa siitä, tulkitsiko potilas oikein lääkärin diagnoosin. Jos potilas oli samaa mieltä lääkärin kanssa, analyysin tulkinta oli oikea; mutta jos hän vastusteli, se oli vain merkki potilaan vastarinnasta, ja silloinkin lääkärin analyysi oli oikea. Samantapaisia syytöksiä esitetään ajoittain myös kritiikille.
Jos korvaamme Freudin Konstruktiot analyysissä -tekstin (s.189-90) analyytikon ”kriitikolla” ja potilaan ”taiteen vastaanottajalla”, kappale kuuluisi:
”Me kaikki tiedämme, että taiteen vastaanottaja on saatava muistamaan jotakin siitä, mitä hän on unohtanut ja torjunut, ja tämän prosessin dynaamiset edellytykset ovat niin kiinnostavia, että työn toinen puoli, kriitikon ponnistelu, jää sen vuoksi pimentoon.
Kriitikko ei ole kokenut eikä torjunut mitään siitä, mistä kaikki johtuu; muisteleminen ei voi olla hänen tehtävänsä. Mikä siis on hänen tehtävänsä? Hänen on arvailtava tai oikeammin konstruoitava (hahmoteltava) unohdettu asia niistä merkeistä, joita se (taide-esitys, kirja, näyttely yms., jd) on jättänyt jälkeensä.
Kuinka, koska ja millaisten tulkintojen kera hän konstruktionsa taiteen vastaanottajalle esittää, sen määrää kriitikon työn kahden puoliskon, kriitikon osan ja taiteen vastaanottajan osan, suhde.”
Asianmukaisesti suoritettu analyysi saa Freudin mukaan potilaan vakuuttumaan konstruktion oikeellisuudesta, mikä vaikuttaa terapeuttisesti samoin kuin uudelleen löydetty muisto. Dostojevskin Riivaajissa Stephan Trofimovits Verhovenski tekee tiliä elämästään kuolinvuoteellaan: ”Olen aina valehdellut. Silloinkin kun puhuin totta.”
Tiedostumattoman paljastuttua potilas saattaa todeta: Tuota minä en ollut koskaan tullut ajatelleeksi. Kriitikon olisi kyettävä aiheuttamaan vastaanottajassa samanlainen ahaa-elämys!
Lähteitä:
Mihail Bahtin: Dostojevskin poetiikan ongelmia, suom. Paula Nieminen ja Tapani Laine, Orient Express 1991.
Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen (toim.): Dostojevski – kiistaton ja kiistelty, Siltala 2017.
Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista, suom. ja esipuhe: Tiina Kartano, niin&näin 2009
Sigmund Freud: Murhe ja melankolia – Sekä muita kirjoituksia, suom. Markus Lång, Vastapaino 2005.
Tässä juttusarjassa tarkastellaan filosofien, yhteiskuntatieteilijöiden ja kirjailijoiden näkemyksiä journalismista ja tiedonvälityksestä.
lehti 