Ruandan pääkaupungissa Kigalissa vietettiin viikko sitten 25 vuoden takaisen kansanmurhan päättymisen vuosipäivää. Katselin hotellihuoneen tv:stä kaupungin päästadionilla pidettyä vapautuksen päivän muistotilaisuutta.
Vuoden 1994 keväällä ja kesällä Ruandan kylissä ja kaupungeissa sotilaat, poliisit ja äärihutujen iskujoukkojen humalaiset miehet surmasivat sadan päivän aikana lähes miljoona ihmistä, joista suurin osa kuului maan tutsivähemmistöön.
Ihmisiä tapettiin kirkkoihin, koteihin ja kaduille viidakkoveitsillä, puunuijilla, kivääreillä ja kranaateilla. 70 prosenttia Ruandan tutseista surmattiin, kymmenesosa maan väestöstä.
Kansanmurha päättyi, kun Ruandan isänmaallisen rintaman RPF:n joukot ajoivat hallitusarmeijan sotilaat ja äärihutujen iskujoukot maasta.
Vapautuksen päivän juhlassa nähtiin sotilasparaati ja maan kansallisbaletin perinnetansseja. Armeijan bändi esitti lauluja, joiden sanomana oli, että nuorten tulee osallistua maan jälleenrakennukseen ja infrastruktuurihankkeisiin, sillä vain ruandalaiset itse voivat tehdä maastaan paremman paikan.
Presidentti Paul Kagame muisteli puheessaan vuoden 1994 tapahtumia. Huhtikuun alussa, hutuenemmistöön kuuluneiden ministereiden ja tutsisiviilien murhaamisen alkamisen jälkeen RPF:n joukot onnistuvat valtaamaan muistojuhlan stadionin ja suojelemaan tuhansia ihmisiä, jotka hakivat sieltä turvaa. Kagame oli itse tuolloin RPF:n komentaja.
”Vapautustaistelun tavoitteena oli palauttaa ruandalaisten oikeus ihmisarvoon ja kaikkien tasavertaisuuteen”, presidentti Kagame sanoi.
Ruandan kansallisstadion oli viime viikon torstaina ääriään myöten täynnä. Kolme kuukautta kestäneen suruajan päättymistä juhlivien ruandalaisten lisäksi paikalla oli valtionpäämiehiä muista Afrikan maista. Länsimaiden hallituksia edustivat kehitysministerit tai suurlähettiläät.
Olin itse Ruandassa kesäkuussa 1994 tekemässä radiodokumenttia Yleisradiolle. Vierailin RPF:n sissien kanssa joukkomurhapaikoilla ja tapasin kansanmurhasta henkiin jääneitä. Kävin naapurimaassa Tansaniassa pakolaisleirillä, jonne tappajat olivat paenneet. Juhannuksena olin tuolla samalla Kigalin stadionilla haastattelemassa vähälukuisia YK:n rauhanturvaajia, jotka eivät voineet tehdä paljoakaan kansanmurhan pysäyttämiseksi.
Kotiin palattuani perehdyin tarkemmin Ruandan historiaan ja kriisin taustoihin ja kirjoitin kirjan nimeltä Kuolema Ruandassa.
Uutismediassa ei tuolloin puhuttu kansanmurhasta, vaan hutujen ja tutsien välisestä heimosodasta. Tapahtumien todellinen laita valkeni ulkopuoliselle maailmalle vasta kuukausia tai vuosia myöhemmin.
Olin toisen kerran Ruandassa vuonna 2004, kymmenen vuotta kansanmurhan jälkeen, kun rauha oli palannut maahan ja sovintoa tehtiin kylien ja kaupunginosien gacaca-oikeudenkäynneissä.
Kigalissa rakennettiin pilvenpiirtäjiä ja uusia asuinalueita. Kansanmurhaan osallistuneet miehet vaaleanpunaisissa vanginpuvuissaan olivat mukana erilaisissa yhteisöhankkeissa, siivoamassa kaupunkia tai rakentamassa penkereitä maan viljaville kukkuloille.
Viime viikolla melkein kaikki tapaamani ruandalaiset halusivat kuulla, miten maa oli muuttunut minun silmissäni 15 vuodessa.
Ihmiset olivat ylpeitä pääkaupungin uudesta kongressikeskuksesta, ostoskeskuksista ja rakenteilla olevasta ilmaisesta langattomasta verkosta. Nuoret opiskelivat tietotekniikkaa tai taloushallintoa.
Ruanda kuuluu Afrikan vähiten korruptoituneisiin maihin ja on maailman kärkeä liiketoiminnan helppoudessa. Erään tilaston mukaan Ruanda on maailman kolmanneksi turvallisin maa kulkea yksin öiseen aikaan. Kigalin väitetään olevan myös yksi maailman siisteimmistä kaupungeista. Roskia ei todellakaan näy kaduilla. Kansanedustajista yli 60 prosenttia on naisia, enemmän kuin missään muussa maassa.
Joidenkin mielestä maasta on myös tullut poliisivaltio ja käytännössä vallassa on yksipuoluejärjestelmä, jossa media on vaiennettu eikä ihmisoikeuksia kunnioiteta. Osa entisistä vapautusliikkeen johtajista on paennut ulkomaille ja perustanut oppositioliikkeen maanpaossa.
uutiskirje 