Henrik Meinander löysi uuden jännittävän lähestymistavan Suomen historiaan esittäessään dramaattisen saranavuoden 1944 poikkileikkauksena teoksessa Suomi 1944: sota, yhteiskunta, tunnemaisema. Samoin hän kuvaa vuotta 1968 ristiriitaisten näkökulmien ja prosessien kamppailuna kirjassa Samaan aikaan – Suomi ja maailma 1968. Tämä metodi elvyttää vanhan, jo historian roskatunkiolle syrjäytetyn termin ”dialektiikka”.
1968 muistetaan opiskelijakapinasta, barrikadeista, poliisipampusta ja kyynelkaasusta. Kansainvälinen konteksti oli vahvasti läsnä meilläkin: Pariisin toukokuu, Tšekkoslovakian miehitys, Biafra. Vietnamin sodan vastaiset mielenosoitukset USA:ssa antoivat mallin uusvasemmiston protesteille syrjäisessä Suomessakin.
Meidän kotikutoinen barrikadimme Vanhan valtaus oli pikku tussahdus verrattuna Pariisin tai Berliinin katutaisteluihin. Mutta ympäri maata konservatiivisiin vanhempiin ja opettajiin tuskastuneet radikaalit teinit seurasivat Vanhan valtausta ja muuta aktivismia sitä innokkaammin, mitä pienempään tuppukylään kyseinen neropatti oli juuttunut.
Myytin Vanhasta ja kumousvuodesta 1968 glorifioivat sittemmin nuoren polven poliitikot ja toimittajat toistelemalla suurta kertomusta lähihistoriamme käännekohdasta ja asettuen itse kertomuksen keskipisteeseen.
Radikaalien ihanne Herbert Marcuse julisti autenttisen ihmisluonnon vapautusta kaikista alistavista rakenteista ja hänen profeettansa Rudi Dutshke ja Daniel Cohn-Bendit pystyttivät barrikadit.
Uusvasemmisto katsoi, että vanha työväenliike oli takertunut omiin luokkaetuihinsa niin, ettei siitä ollut todelliseen vapautukseen. Opiskelijaradikaalit eivät alistuneet vasemmistopuolueitten hierarkioihin ja kuriin, vaan operoivat verkostoilla ja klikeillä. Pohjimmiltaan romanttinen, vapaasti rönsyilevä kritiikki kansainvälistä kapitalismia kohtaan taisi artikuloida sekasortoisia ja tunteellisia sukupolvien välisiä ristiriitoja.
Meillä opiskelijaliike imaistiinkin helposti nuortaistolaiseen järjenpimennykseen tai karriääreihin ja kiipimiseen ”järjestelmän” palveluksessa.
Antiteesinä 60-luku merkitsi maaseudun autioitumista ja peltojen paketointia. Kymmenet tuhannet joutuivat muuttamaan Ruotsiin.
Ei sosialismia,
vaan modernisointia
Vastakohtien taistelu ja ykseys mylläsi rakenteita. Nopea talouskasvu mahdollisti merkittävät so-
siaaliset uudistukset, lainsäädännön ja käytäntöjen liberalisoitumisen. Mielenmaisemaa hallitsi luottamus tulevaisuuteen ja tunne osallistumisen ja demokratian vahvistumisesta.
Lähiöiden Suomi nousi. Rakennemuutos, moderni arki ja yhtenäiskulttuuri nielaisi niin työväenkulttuurin kuin muidenkin luokkien kuplat.
Televisio kokosi niin sorretut kuin sortajatkin tuijottamaan hyvässä sovussa samoja uutislähetyksiä, Me Tammeloita sekä Heikkiä ja Kaijaa.
Hyvinvointivaltio eli suomalainen kansankoti sai vauhtia kansanrintaman asettuessa hallitsemaan Suomen politiikkaa pariksikymmeneksi vuodeksi. Vasemmiston piirissä tämä tulkittiin etenemiseksi kohti sosialismia.
Jälkeenpäin näkyy, että kyse olikin rationaalisesta modernisoinnista, jolla tehostettiin kansallisvaltion yhteisten voimavarojen käyttöä. Hyvinvointiuudistukset eivät rajoittaneet markkinatalouden toimintaa. Edettiin sosiaaliliberalismin tienviittojen mukaisesti keskiluokan liittoutuessa demareiden kanssa.
Käänne historialliseen
kompromissiin
Myös SKDL/SKP oli valmis sosiaaliliberaaleihin sopimuksiin poliittisen keskustan kanssa. Enemmistö niissä asettui tukemaan Liinamaan tulopoliittista kokonaisratkaisua voidakseen jatkaa hallituksessa Kremlin käskystä, kuten Meinander kertoo. Uudenmaan puoluepiirin änkyrä raivosikin, että tulopolitiikka on luopumista luokkataistelusta ja työväenluokan ideologiasta, luisumista porvariston luokkaetujen kannalle.
Sosiaaliliberaalia käännettä ja ”historiallista kompromissia” kuvaa Aarne Saarinen hämmästyttävän avomielisissä muistelmissaan Kivimies. Hän toteaa, että eurokommunismi syntyi jo 1967 Ranskan, Italian ja Suomen kommunististen puolueitten linjauksissa. Se merkitsi kansallista kommunismia, joka ei ohjautunut Moskovan komennoista, vaan oman maan kansallisista eduista.
Samaan aikaan alettiin venäläisiin suhtautua myönteisemmin – oli väsytty vanhoihin kaunoihin ja ikäviin sotamuistoihin. Sittemmin ystävyysretoriikka tunnistettiin liturgiaksi.
Meinander noteeraa syvälle ulottuneen suomettumisen ja itsesensuurin. Ulkoministeriökin lopetti urheat, mutta toivottomat yritykset kiistää Neuvostoliiton vaikutuksen Suomeen.
Rock muutti
mielenmaisemaa
Itsesensuuri auttoi taistolaisia, joiden opinkappaleita ei uskallettu arvostella kunnolla. Niiden purkaminen tuotti syytöksiä ”neuvostovastaisesta toiminnasta”. Pinnan alla ei pelottava totuus kuitenkaan unohtunut. ”Kansa kyllä tietää”, kuten Veikko Vennamo julisti. Jopa Urho Kekkonen saattoi grogien parissa luotetussa seurassa purkaa vanhoja venäläisvastaisia tunteitaan ja ärtymystään venäläisten hänestä ottamaan niskalenkkiin.
Meinander sivuuttaa kirjassaan kuitenkin 1968 mielenmaiseman olennaisen tekijän, englanninkielisen rock-musiikin, joka levitti nuorisokapinaa laajalti. Bob Dylan, the Doors, the Fugs, Country Joe and the Fish, the Mothers of Invention, John Lennon! Suomalainen folk oli sekin viihteen vastaista ja yhteiskuntakriittistä, siitä johtikin suora linja laululiikkeeseen.
Kesäkuussa 1969 kävi aikakauden synteesinä ensimmäinen ihminen kuussa – amerikkalainen. Tämä ennakoi vahvasti liberaalin demokratian ja markkinatalouden teknis-taloudellista voittoa niin kasarmi- kuin gulassikommunismistakin.
Henrik Meinander: Samaan aikaan – Suomi ja maailma 1968. Suom. Kari Koski. Siltala 2019.
uutiskirje 
