Leikkiä villiintyneessä akvaariossa

Galleriatilan lattia on vuorattu ruskealla suojapaperilla. Siihen on kirjoitettu eri värisillä tusseilla päiväkirjamerkintöjä.

”Iloa.”

”Rapinaa.”

”Hyviä kohtaamisia.”

Ollaan Helsingin ytimessä Sanomatalossa. Talon sisällä ja välittömässä läheisyydessä pitävät majaansa monet mediat media, päättäjät ja suuret taidelaitokset.

Lasiseinäisen talon lasiseinäisessä huoneessa, kuin akvaariossa, työskentelee neljä lappuhaalareihin pukeutunutta naista.

– Haalarit ovat meidän turva ja työasu ja tekevät täällä tilassa olemisesta performanssin, sanoo esitystaiteilija ja valokuvaaja Satu Mäkinen.

– Residenssissä olen voinut palata siihen, kuka olen taiteilijana, sanoo Satu Mäkinen. Kuva: Antti Yrjönen

Hän kertoo kuinka Villiintyneessä akvaariossa on koetettu rikkoa niitä rutiineja, kuinka talossa yleensä kuuluu olla, kuinka olla normaali.

– Ollaan esimerkiksi jääty kävelemään paikalleen tai takaperin liukuportaisiin.

– Taiteilijana voin rikkoa yhtä ainoaa tapaa olla. Se on mielettömän vapauttavaa ja toivon että voin tämän viikon jälkeen viedä sitä tunnetta myös yksityiselämän puolelle.

– Taiteilijana on lupa leikkiä, mutta sitä samaa vapautta toivoisin aikuisen elämään muutenkin. Mahdollisuutta kokeilla. Iloa.

Tekijöitä, ei kohteita

Villiintynyt akvaario -residenssi oli osa Vertaistaiteilijat-hanketta, jolla pyritään parantamaan erityisen tuen tarpeessa olevien taiteilijoiden asemaa. Sillä jos on taiteilijoiden toimeentulo ja sosiaaliturva tiukassa muutenkin, on erityistä tukea tarvitsevien taiteilijoiden tilanne monin verroin mutkikkaampi.

Hankkeessa näkökulma poikkeaa totutusta ja erityistä tukea tarvitsevat ihmiset ovat siinä taiteen tekijöitä, eivät taidetoiminnan kohteita.

– Taiteen tekeminen ja luovat alat nähdään monesti harrastustoimintana eikä työnä tai potentiaalisena ansaintamahdollisuutena, sanoo hankkeen projektipäällikkö Katriina Rosavaara.

Hän muistuttaa YK:n vammaissopimuksesta, jonka mukaan ihmisellä on oikeus valita ammattinsa.

Hankkeessa tehdään työtä laajalla rintamalla. Toisaalta vaikutetaan poliittisesti, toisaalta pyritään parantamaan konkreettisesti yksittäisten taiteilijoiden työ- ja toimeentulomahdollisuuksia.

Vertaistaiteilijat-hanke muun muassa ylläpitää Muotokuvakioskia, jolla on saatettu yhteen taiteen tekijöitä ja ostajia.

Mitä on ammattimainen
taiteen tekeminen?

Katriina Rosavaara kertoo, että hankkeessa on määritelty ja listattu ne asiat, joiden on toteuduttava, jotta voidaan puhua ammattimaisesta taiteen tekemisestä.

Näitä ovat työtila, mahdollisuus verkostoitua toisten taiteilijoiden kanssa, mahdollisuus hakea apurahaa ja saada taiteilijan työhönsä koulutusta.

– Nämä kaikki ovat meidän taiteilijoiden kohdalla varsin problemaattisia.

Riina Noron työt ovat runsaudensarvia. Viikon aikana syntyneiden teosten hahmoja ovat muun muassa huuhkaja, struumaa sairastava Homer Simpson sekä Tom of Finlandia ja Henry Saarta muistuttava possu. Kuva: Antti Yrjönen

Suomessa on esimerkiksi vain kaksi oppilaitosta, jotka tarjoavat artesaanikoulutusta erityistä tukea tarvitseville henkilölle. (Tämän vuoksi hankkeessa on käytetty taiteilijuudesta itsemäärittelyä.)

Apurahojen hakuympäristöt ovat netissä, mikä tekee hakemisesta mahdotonta, jollei esimerkiksi osaa kirjoittaa.

Rosavaara nostaa esiin vielä yhden räikeän epäkohdan: Erityistä tukea tarvitsevilla henkilöillä on oikeus hankkia vain yksi koulutus.

– Jatkokoulutukseen tai toiseen tutkintoon ei ole mahdollisuutta, mikä on aika suuressa ristiriidassa muun väestön koulutusvaateiden kanssa.

Toimettomuus uhkaa
yhteiskuntarauhaa

Mäkisen mielestä on ristiriitaista, että vaikka kaikkia näennäisesti kannustetaan tekemään jotain työtä, byrokratia ja Kela käytännössä estävät sen.

– Pitkässä juoksussa siitä seuraa vain huonoja asioita. Kuntoutumisen, elämänlaadun ja yhteiskuntarauhan kannalta olisi hyvä, että ihmiset saisivat tehdä työtä, hän sanoo painokkaasti.

Satu Mäkinen on tehnyt taiteellista työtä myös ilmaiseksi, viimeksi valokuvanäyttelyn Lapinlahden käytävägalleriaan.

Katriina Rosavaaran mukaan on tyypillistä, että erityistä tukea tarvitsevat taiteilijat harjoittavat ammattiaan ilman palkkaa, hyvin pienen eläkkeen turvin.

Erityistä tukea tarvitsevat ovat hankkeessa taiteen tekijöitä, eivät taidetoiminnan kohteita.

– Minulla on taiteen tekemiseen kova palo, ja se pitää minut elossa. Mutta oletusarvo ei voi olla se, että ihmiset tekevät työtä vuosikausia vain tekemisen ilosta, ilman korvausta, sanoo Mäkinen.

– Kun avoimesti kysyin tästä residenssistä Kelalta, se päätyi siihen, että virkailija tivasi minulta, olenko aivan varma, ettei tämä ole kuukausittain toistuva projekti ja päätyi suosittamaan asumistuen välitarkastusta.

– Koko elämä on kikkailua: hoitotaholle minun pitää koko ajan todistaa hyötyväni hoidosta, mutta olevani riittävän sairas, ettei minua potkita sieltä pois ja Kelalle pitää raportoida jokainen ansaittu euro.

Vapaus poikii ideoita

Satu Mäkinen pitää residenssiviikon tärkeimpänä elementtinä ryhmää. Nelikko toivoo voivansa tulevaisuudessakin työskennellä yhdessä.

– Olen tehnyt yksin valokuvanäyttelyjä, mutta nyt olen palannut juttuihin, joita olen tehnyt aiemmin: nykytanssia ja yhteisöllistä tekemistä.

– Yleinen onnistumisen vaade yhteiskunnassa on kova. Täällä Sanomatalossa kaiken mainoskuvaston ja normaaliuden keskellä tajuan hyvin etten minäkään mahdu siihen muottiin. Eikä tarvitse. Toivottavasti tämä ajatus kantaa jatkoon, sekä henkilökohtaisella tasolla että laajemmin, sanoo yhteisötaiteilija Annika Niskanen. Kuva: Antti Yrjönen

Yhteisötaiteilija Annika Niskanen kertoo, että jokainen päivä galleriassa on aloitettu aamuliikkeellä yhdessä ja iltapäivisin on kirjattu päivän tekemiset ja tuntemukset. Paljon on tehty yhdessä, mutta myös työskennelty hiljaa rinnakkain. Sekin on tuntunut hyvältä.

Residenssi-viikolle ei etukäteen haluttu asettaa mitään tulostavoitteita. Ja kas, se on ollut tuloksellista. Kaikki neljä taiteilijaa sanovat, että vapaus ja rentous on edesauttanut ideoiden syntymistä ja uskallusta tehdä.

– Taiteilijan työ on luonteeltaan sellaista, että se vaatii haahuilua, Niskanen tiivistää.

– Ihmiset ovat monesti pysähtyneet gallerian ovelle, että anteeksi tänne ei kai saakaan tulla, kun teillä on täällä kesken. Mutta me juhlimme täällä keskeneräisyyttä.