Mutta milloinka me maksamme ympäristövelan, jonka oomme itsellemme ottaneet?
Koronavirusepidemian aikana olen hakenut lohdutusta suomalaisesta menneiden vuosikymmenien kevyestä musiikista. Erityisen piristävinä olen kokenut suomalaiset jenkat ja polkat. Olen huomannut, että niistä voi löytää myös talouspolitiikan hahmottelussa auttavia viisauksia.
Tällä hetkellä, kun julkinen valta pyrkii pelastamaan epidemian hallinnan vuoksi pysäytettyä taloutta, keskeinen talouspoliittinen kysymys on siitä kertyvä velka. Velkaa käsittelee mainiosti Georg Malmstenin esittämä ja myös säveltämä Nikkelimarkka-jenkka, johon hienon sanoituksen on laatinut Tatu Pekkarinen.
Olen aina aiemmin tulkinnut kupletin juonen siten, että siinä muistutetaan kuulijoita rahamääräisten velkojen maksujen tärkeydestä. Tarinan kertoja aloittaa heti lupauksella: ”Kyllä minä maksan sen nikkelimarkan, jonka minä olen sulta lainannut”. Laulun viesti tuntuu tukevan yleisempää suomalaista suhtautumista velkaan ja erityisesti velkojen maksuun: ”Ainahan on maksettava eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu”.
Suomihan on valtionakin tunnettu määrätietoisena ja luotettavana velkojen maksajana. Se taisi olla aikanaan ainoa ensimmäisen maailmansodan aikaiset velat maksanut maa. Velkaongelmiin joutuneita valtioita ei Suomessa katsota edelleenkään hyvällä. ”Suu säkkiä myöten” on ollut aina enemmän tai vähemmän julkisen taloudenpidon ohjenuora. Ei pidä syödä enemmän kuin tienaa ja velat maksetaan – se on kunniakysymys.
Oliko sitten kyse erityisolosuhteista vai mistä, mutta nyt ensimmäistä kertaa kuuntelin tarkasti myös Nikkelimarkan toisen säkeistön? Ja yllätyin kuulemastani. Siinä kertoja nimittäin alkaa kysellä: ”Mutta sinä itse milloinka sä maksat, surut jotka olet mulle tuottanut?”
Käytännössä hän siis muistuttaa meitä siitä, että maailmassamme on muunlaistakin velkaa kuin rahamääräistä velkaa. Niille ei vain tahdota antaa samanlaista merkitystä kuin rahaveloille.
Juuri tällä hetkellä tämä havainto on erittäin tärkeä. On oletettavaa, että seuraavina vuosina käydään paljon keskustelua koronakriisin aikana kasvaneista julkisista velkakuormista ja niiden purkamisesta. Emme saa kuitenkaan tuijottaa pelkästään rahavelkoja, vaan mielekäs talouspolitiikan kokonaiskuva vaatii myös muiden velkojen huomioimista.
Tärkeimpiä niistä ovat ilmastovelka ja muu ympäristövelka, jotka muistuttavat paljon Nikkelimarkan suruvelkoja. Kuten surun syytä ei voida peruuttaa, myöskään menetettyä biodiversiteettiä ei ole välttämättä mahdollista palauttaa. Silti meidän pitää tehdä kaikkemme, että emme enää tekisi lisää ekologista velkaa ja että esimerkiksi hiiltä sitomalla pystyisimme maksamaan edes osan ilmastovelasta takaisin.
Myös sosiaali- ja terveyspolitiikan alueelta yhteiskunnastamme löytyy velkaa, jonka maksamisen perään on syytä kysellä. Koronavirusepidemia on osoittanut aukkoja kansallisen terveydenhuoltojärjestelmän varautumisessa ja kyvyssä toimia vakavien epidemioiden aikaan. Myös huoltovarmuudessa on havaittu puutteita. Näihin varmasti kiinnitetään huomiota tulevina vuosina.
Eriarvoisuus ja perusturvan taso ovat myös teemoja, joita saattaa olla mielekästä tarkastella eräänlaisena yhteiskunnallisena velkana. Kun koronakriisin akuutti vaihe viimein väistyy ja pääsemme taas paremmin kiinni yhteiskuntamme tulevaisuuden suunnitteluun – muun muassa sosiaaliturvan kehittämiseen – on Nikkelimarkan opetukset syytä pitää mielessä.
Ehkäpä pitää kuunnella tarkalla korvalla myös Veikko Lavin Tukilisäjenkka, joka muistuttaa meitä siitä, että asiakkaiden näkökulmasta sosiaalietuusjärjestelmän tulee olla ymmärrettävä ja riittävän yksinkertainen. Mihinpä päätöksentekoon ei suomalaisista jenkoista ja polkista apua löytyisi.
Kirjoittaja on Suomen sosiaali ja terveys ry:n SOSTEn pääekonomisti.
lehti 