Poliitikko Claes Anderssoniin liitettiin aina sana ”erilainen” ja sitten lueteltiin hänen olevan psykiatri, kirjailija, jazz-muusikko ja entinen kansallisen tason huippu-urheilija. Monipuolisuus oli tiedossa, mutta että näin monipuolinen kuin Riitta Kylänpään kirjoittamasta elämäkerrasta Utelias mieli ilmenee – se on huimaavaa.
Pelkästään kirjallisen tuotannon määrä on hengästyttävä: 24 runokokoelmaa, muutama tietokirja, romaaneja, näytelmiä, kuunnelmia ja kaksi elokuvakäsikirjoitusta.
Siihen päälle hän oli monessa mukana ollut yhteiskunnallinen aktivisti, psykiatrisen sairaanhoidon uudistaja, yli kolmen kauden kansanedustaja ja aktiivinen keikkamuusikko. Aviomies, avomies, isä, isoisä.
Myös ongelmakimppu. Nuoruutta sävytti vaikea suhde isään, mutta välit ehdittiin korjata ennen tämän kuolemaa. 1980-luvulla hän oli varma sairastumisestaan Aidsiin ja oli jo hyppäämässä hotelli Hesperian ylimmästä kerroksesta. Taipumusta itsensä vähättelyyn ja riittämättömyyden tunteeseen. Pelihimon riivaama.
Loppuaikoina itselle yllätyksenä tuli ruumiin nopea rapistuminen. Se aiheutti karmeita painajaisia.
Kirjoittamisesta hän oli viimeisinä vuosinaan riippuvainen, soittaessaan vapaa, luonnehtii pitkäaikainen bändikaveri Reiska Laine.
Claes Andersson löysi uusia polkuja loppuun saakka. Runoilijana hän teki läpimurron 1960-luvun puolivälissä ja viitisenkymmentä vuotta myöhemmin hänestä ja laulaja Julia Korkmanista tuli suosittu duo, joka levyttikin.
Claes Andersson pelkäsi kahta asiaa: kuolemaa ja tylsyyttä.
Uusvasemmistolaiset
hääräsivät kaikkialla
Anderssonin vasemmistolaistuminen saattoi johtua huonosta omastatunnosta. Vanhemmat rahoittivat nuoruuden ulkomaanmatkoja ja harrastuksia. Opiskeluaikana sairaaloiden harjoittelujaksoilla hän kohtasi itselleen aiemmin tuntemattoman todellisuuden. Nimenomaan psykiatristen potilaiden kohtelussa näkyi heidän taustansa. Hän koki, että sairauden aiheutti huono-osaisten kokema voimaton, sanaton raivo.
Vuonna 1964 Andersson oli perustamassa ruotsinkielistä sosiaalidemokraattista yliopistoyhdistystä. Siirtyminen kansandemokraatteihin tuli myöhemmin, kun demarit tuntuivat liian alttiilta kompromisseihin.
Myöhemmin 1960-luvulla Anderssonin toiminta asunnottomia auttavassa Marraskuun liikkeessä on tunnettua, mutta vähemmän muistetaan, että vuonna 1965 kiivaan kirjallisuuskeskustelun siivittämänä hän oli perustamassa yhteiskunnallis-kirjallista FBT-lehteä. Se kokosi piiriinsä huomattavan joukon ajan tunnetuimpia uusvasemmistolaisia.
Joukosta löytyi puheenjohtaja myös liikennepoliittiselle Enemmistö-yhdistykselle ja feministiselle Yhdistys 9:lle. Radikaalit liikkuivat sujuvasti yhdistyksestä toiseen. Haettiin innokkaasti uusia osallistumismahdollisuuksia.
Lars D. Eriksson sanoo kirjassa uusvasemmistolaisten olleen universaaleja, kun muut olivat nationalisteja.
– Me olimme feministejä, emme kuuluneet kirkkoon, olimme köyhien maiden puolella.
Ja solmiota ei käytetty.
Psykiatrialla laajempaan
julkisuuteen
Viimeistään 1970-luvulla Andersson murtautui valtajulkisuuteen. Suomenkieliset aikakauslehdet kiinnostuivat miehestä, jolla oli mielenkiintoisia ajatuksia ja painavaa sanottavaa psykiatrisesta sairaanhoidosta.
Ihan totta. 1970-luvulla oli kiinnostavaa, kun joku puhui siitä, että sairaaloissa hoidetaan oireita, mutta unohdetaan sairastumisen syyt.
– Psykiatrian on valittava puolensa, päätettävä, kenelle on solidaarinen, julisti Andersson.
Hän tuntui olevan aina keskipisteessä siellä, missä uusi haastaa vanhan, oli kyse sitten runoudesta tai hänen työstään lääkärinä.
Psykiatrian on valittava puolensa, päätettävä, kenelle on solidaarinen.
Kulttuurielämä kuitenkin jäykistyi 1970-luvulla. Andersson sanoo kirjassa, että enää ei välitetty siitä, mitä joku sanoi vaan siitä, kenen kannattajaksi hän lukeutuu.
Lääkärinä hän oli pidetty, kirjailijana moneen kertaan palkittu ja takavuosikymmeninä runokirjoja myytiinkin paljon.
”Niinistö on
sikamainen sadisti”
Anderssonin uteliaisuus johti hänet myös kansanedustajaksi, puoluejohtajaksi ja ministeriksi. Ne vaiheet on käsitelty Kansan Uutisissa moneen kertaan ja halukkaat löytävät haulla ”Claes Andersson” verkkolehdestä yli sata juttua.
Yksi elämäkerrassa kerrottu tapaus kannattaa silti kertoa. Vuonna 1996 Andersson suuttui valtiovarainministeri Sauli Niinistölle niin, että, ”jossain vaiheessa kiehahdin ja suutuin niin, että olisin voinut käydä hänen kimppuunsa. Sanoin hänelle, että hän on sikamainen sadisti”.
Vain miesten välissä ollut pöytä saattoi estää ilmitappelun.
Niinistöllä oli valtiovarainministerinä ilmeisesti poikkeuksellinen kyky ärsyttää vasemmistoliittolaisia. Äsken ilmestyneessä Matti Huutolan elämäkerrassa kerrotaan, että samoihin aikoihin Anderssonin edustajatoveri Jorma Vokkolainen yritti eräänä iltana lyödä Niinistöä eduskunnassa. Nyrkki osui tilannetta rauhoittelemaan menneeseen Huutolaan.
Illalla lamppu sammuu
Viimeisinä vuosinaan Andersson kirjoitti ja soitti, ja muuttui yhä enemmän erakoksi.
– On kurjaa, kun ei voi enää liikkua, ei voi urheilla, ei voi juosta, ei voi mitään, hän totesi marraskuussa 2018.
Mutta kirjoittaa voi. Runoja ja viimeiseksi jäänyttä romaania Seuraavaksi Jätkäsaari, Oton elämä 3, joka lopulta ilmestyi hänen kuolemansa jälkeen.
Claes Andersson kuoli 24.7.2019. Elämäkerran perusteella, ja jonkin verran hänet tunteneenakin, uskaltaa sanoa, että hän eli täysipainoisen ja antoisan elämän ennen kuin kuoli. Kuolemaa Andersson vertasi siihen, kun sammuttaa illalla lampun.
”Kuolemanpelko antaa minun elämälleni sen pääasiallisen sisällön”, hän kirjoitti runossaan jo vuonna 1989.
Riitta Kylänpää voitti Tieto-Finlandian edellisestä elämäkerrastaan Pentti Linkola – Ihminen ja legenda. Myös Utelias mieli on vetävä ja antoisa. Claes Anderssonin oma ääni on siinä voimakkaasti läsnä. Hän antoi kirjaa varten yli 20 haastattelua.
Kokonaisuus imaisee mukaansa. Kylänpään pelko siitä, jääkö hänelle enää mitään kerrottavaa Anderssonin paljastettua niin paljon itsestään jo romaaneissaan, osoittautuu turhaksi. Kirja kertoo enemmän kuin vain Claes Andersson -nimisestä miehestä. Se on kuvaus 1960-lukulaisista ja heidän myöhemmistä vaiheistaan.
Riitta Kylänpää: Utelias mieli – Claes Anderssonin elämä. Siltala, 352 sivua.
uutiskirje 
